Mentalismilla maailmalle

---

Sain juuri korvanappiini tiedon, että minut kutsuttiin kesäkuussa sekä esiintymään että luennoimaan Meeting of the Minds mentalistikongressiin Albuquerqueen, New Mexicoon, Yhdysvaltoihin. Meeting of the Mindsin järjestää Psychic Entertainer’s Association, jonka ylpeä jäsen olen. Kyseiseen yhdistykseen ei ole helppo päästä, jäsenyys vaatii syvällisen ymmärryksen mentalismin saloista, vuosien ammattikokemuksen sekä muutaman jo yhdistykseen kuuluvan jäsenen suosituksen. Viimeksi esiinnyin Meeting of the Mindsissa vuonna 2019, jolloin tapahtuma järjestettiin New Orleansissa. New Orleansin lisäksi olen taikuuden kautta päässyt näkemään muitakin upeita paikkoja jenkeissä, kuten Boston, Salem, Las Vegas, Los Angeles, Havaiji ja Miami.

Mentalismi toimii, myös Tšekeissä!

Euroopassa olen esiintynyt mm. Sveitsissä, Alankomaissa, Ranskassa, Saksassa, Espanjassa ja taikuuden suhteen suosikkiklubillani Prahassa, jossa sijaitseva Illusion Bar kutsui minut räjäyttämään tšekkiläisten mieliä jo neljättä kertaa. Paikka on pieni, teatteriin mahtuu vain noin nelisenkymmentä ihmistä, mutta tunnelma on aina ollut ihanan intiimi ja mystinen. Jos matkaat Prahaan, suosittelen vahvasti pistäytymistä Illusion barissa. Odotan innolla toukokuuta ja jälleennäkemistä Illusion barin ihanan porukan kanssa!

Esiintyminen vieraissa maissa on opettanut minulle paljon. Kun New Orleansissa eräs oman alani huipputekijä tuli kertomaan, että “That was the realest mentalism I’ve seen in a long while”, totesin, että voin hyvillä mielin palata Suomeen viihdyttämään yritysasiakkaita.

Päivän visuaalinen illuusio

Kuvaan on piiloitettu salainen viesti. Löydätkö sen? Kun löydät, et voi enää olla näkemättä sitä. Vihje: joskus ei kannata tuijottaa liikaa yksityiskohtia.

Mielenrauhaa värisevästä munasta

Tammikuu on meille viihdealan työläisille yleensä rauhallista aikaa. On nähty taas lukuisat pikkujoulut, matkamittariin on napsahtanut tuntuva määrä kilometrejä, on tavattu lukemattomia ihmisiä ja kuultu monet aplodit. Loppuvuoden intensiivisyys totuttaa aivoni adrenaliini-, dopamiini- ja serotoniiniryöppyihin. Koen merkitykseni olemassaolon työni kautta. Kun kiertueeni esitysten jälkeen tapaan ihmisiä meet & greetissä, kuulen kehuja, poseeraan yhteiskuvissa, kättelen, kiitän ja yritän vastata odotuksiin, jopa ylittää ne.

Joulun aika menee levätessä ja nauttiessa siitä, että ei tarvitse hetkeen olla mitään. Tulee tammikuu, ihmiset palaavat arkeensa. Oma elämäni pysyy edelleen hiljaisena. Käyn salilla päivittäin, kokkaan, luen ja katson elokuvia. Pohdin, miten voisin tehdä esitykseni vieläkin paremmaksi. Aplodit ovat hiljentyneet. Hiljaisuus soi korvissa.

Aikoinaan masennuin aina tammikuussa. Aivoni eivät ole kärsivälliset, vaikka itse haluaisin olla. Kun kuuden kuukauden ajan olen tottunut virittämään pääkoppani esiintymisrooliin, yhtäkkiä ei ole mitään syytä siihen. Arki voi tuntua tyhjältä.

Meditointi auttaa, kunhan muistaa tehdä sitä. Toistuvasti unohdan meditoinnin merkityksen hyvinvoinnilleni. Kun vihdoin pystyn asettumaan aloilleni, suljen silmäni ja olen läsnä kiinnittämättä liikaa huomiota ajatuksiini ja tunnen kuinka mieleni taustakohina vaimenee. Muutama vuosi sitten hankin Sensate-nimisen meditointilaitteen, jonka lempinimeksi tuli värisevä muna. Se on muotonsa puolesta kuin muna ja värisee. Värisevä muna asetetaan rintalastan päälle, josta se tuuttaa ultraäänivärähtelyjä vagushermostoon. Sovellus soittaa samanaikaisesti kuulokkeissa meditatiivista musiikkia, jonka taajuudet ovat synkronoitu ultraäänivärähtelyjen kanssa (Tämä ei ole maksettu mainos enkä ole saanut Sensatelta mitään ilmaiseksi).

Laitteesta on julkaistu lääketieteellisiä tutkimuksia, jotka osoittavat sen helpottavan stressiä, parantavan unen laatua ja lyhentävän nukahtamisaikaa. Käytännössä sen toiminta on samankaltaista kuin kissan kehrääminen rinnalla. Minä olen allerginen kissoille, ja mitä olen kissanomistajakavereilta kuullut, eivät kissat välttämättä ole kiinnostuneita kehräämään omistajansa rintakehällä, vaikka kuinka pyytäisi.

“Sielu värjäytyy ajatusten maaleista”, totesi Marcus Aurelius. Liikunta on tärkeä tammikuun bluesin voittamisessa, mutta yritän muistaa myös mielen jumppauksen merkityksen. Lihasten kasvun näkee peilistä, mutta mielenrauhan havaitseminen on vaikeampaa.

Keinoälyn sielu

Midjourney -keinoälyn tuottamaa taidetta. Annoin Midjourneylle ohjeeksi tehdä kuvan parametrein “Otto Dix style of painting of an victorian era magician on stage”

Keskustelin taitelijaystäväni kanssa keinoälyn vaikutuksesta taiteeseen ja kulttuuriin. Keinoälyt, kuten esimerkiksi Midjourney ja DALL-E tuottavat sopivilla parametreilla jo hyvinkin uskottavasti esimerkiksi tietyn taiteilijan tyylistä grafiikkaa. Jos keinoälyä pyytää tuottamaan vaikkapa Hugo Simbergin tyylisen maalauksen Jeesuksesta nakkikioskilla, se kahlaa läpi Simbergin tuotannon, kuvastot Jeesuksesta ja nakkikioskeista ja yhdistelee parhaansa mukaan näistä järkevän sommittelun. “Keinoälyllä ei ole aitoa luovuutta, vaan se vain kopioi ihmistaiteilijoiden kädenjälkeä ja mielenmaisemaa”, ystäväni kritisoi. Mutta mitä luovuus on? Väitän, että vähintään 99% ihmisen luovuudesta on joko tiedostamatonta tai tiedostavaa lainausta, kopiointia ja varastamista. Ihminen kerää elämänsä varrella vaikutteita, informaatiota ja kulttuuria ja yhdistelee näistä uusia teoksia. Keinoäly tekee samankaltaisen prosessin, tosin sekunneissa.

Edellisten Euroviisujen aikaan sekä Käärijää että kisan voittanutta Loreenia syytettiin plagioinnista, molempien biisit kun ainakin osin kuulostivat aiemmin tehdyiltä kappaleilta. Pop-musiikki on hyvä esimerkki siitä, kuinka ihmisen luovuus muistuttaa koneälyä. Tuottaja tutkii sen hetkisiä trendejä pop-musiikissa, yhdistelee niitä ja rakentaa potentiaalisen hitin. Ja vaikka ajattelisi, että musiikin undergroundista löytyvät ne aidosti luovat taiteilijat, on niin sanotussa vaihtoehtomusiikissa lainailu, varastaminen ja vaikutuksien saaminen aivan samanlaista kuin pop-musiikissa. Esikuvat ja lainauksen kohteet ovat vain vähemmän tunnettuja.

Google esitteli uuden keinoälyä käyttävän softansa, jonka avulla kuka tahansa voi muokata kännykällä ottamaansa kuvaa täysin mullistavalla tavalla. Kaikki kuvassa olevat objektit ovat liikuteltavissa. Jos henkilö on väärässä kohtaa kuvaa, häntä voidaan siirtää. Pöydällä oleva kahvikuppi voidaan poistaa. Taustalla olevaa puuta voidaan liikuttaa. Tulevaisuudessa valokuvan käsite tulee radikaalisti muuttumaan, kun jokaisella on mahdollisuus tehdä kuville asioita, jotka aiemmin vaativat vuosien opiskelua ja ammattitason ohjelmiston.

On helppo arvata, että keinoälyn fuusio perinteiseen valokuvaan tulee tulevaisuudessa olemaan erottamaton liitto. Historiassa ihminen pyrittiin saamaan näyttämään hyvältä valojen avulla, nykyisin ihoa silotetaan erilaisilla filttereillä. Tulevaisuudessa keinoälyllä voidaan muokata vaikkapa sitä, mistä kulmasta kuva on otettu, mikä asento ihmisellä kuvassa on tai vaikkapa millaiset vaatteet hänellä on. Eikä kuvaa katsova pysty mitenkään erottamaan, mikä kuvassa on aitoa ja mikä ei.

Kirjailija Yuval Noah Harari varoittelee keinoälyn vaikutuksesta ihmiskunnan kulttuuriin: ”Viime vuosien uudet tekoälysovellukset uhkaavat sivilisaatiomme selviämistä yllättävästä suunnasta. Tekoäly on saanut kehittyneen kyvyn manipuloida ja luoda kieltä joko sanoilla, äänillä tai kuvina. Se on näin ollen hakkeroinut sivilisaatiomme toimintajärjestelmän. Olemme juuri kohdanneet ulkopuolisen älyn täällä maapallolla.”

Hararin huoli on todellinen. Muodostamme todellisuutemme tarinoista, emmekä välttämättä edes aina ajoissa huomaa kuinka valheellinen todellisuutemme on. Toinen maailmansota on hyvä esimerkki siitä, miten massoja voidaan ohjata tarinoiden avulla uskomaan täysin järjettömiin asioihin. Valitettavan usein ymmärrämme todellisuudeksi käsittämämme harhan turhan myöhään.

“Keinoäly ei voi koskaan luoda taidetta, jossa on sielu.”, väittää ystäväni. Hyvä argumentti, koneellahan ei voi olla sielua. Ateistin mielestä tosin ei ihmiselläkään. Saattaa olla, että sielu on vain kuolemanpelon luoma illuusio, jonka avulla luomme merkitystä elämäämme. Entä, jos sielun konsepti nousee esiin älykkyyden ylittäessä tietyn rajan? Miten suhtaudumme ensimmäiseen keinoälyyn, joka kokee omaavansa sielun?

(Julkaistu Paperiliitto-lehdessä 4/23)

Ständärit - esiintyjän nirvana

Näytä täysikokoinen

Esiinnyn yritystilaisuudessa, jossa reilun sadan hengen yleisöstä vain kourallinen on suomalaisia. Muut ovat saksalaisia, ruotsalaisia, intialaisia, ranskalaisia ja Aasiakin on edustettuna. Teen illan viimeisen temppuni, astelen lavan etuosaan ja lopetan setin lauseella: “My name is Jose Ahonen, and I wish all of you a magical evening.” Aplodit alkavat raikua tilassa, kuin starttipistoolin käskystä. Muutama ihminen nousee heti seisaaltaan taputtamaan. Pian nousevat kaikki muutkin. Standing ovation. Standing o. Ständärit. Seisoma-aplodit. Kollegoiden keskuudessa tunnettu myös nimellä seisokit. Signaali siitä, että tänä iltana kaikki meni maaliin ja ihmiset rakastivat esitystäni. Tein työni hyvin.

Lähden ajamaan kotiin, suljen auton radion. Seuraa meditatiivinen hetki ja ammatillinen kertaus. Mitä tein tänään niin hyvin, että ansaitsin ständärit? Olin läsnä ja samalla aaltopituudella yleisön kanssa. Muistin tehdä kaikki pikkujipot, joiden kautta esitys nousee hyvästä erinomaiseksi. Hyvin pienet jutut, kuten harkittu kulmakarvan nosto oikealla hetkellä tai hienovarainen ele kehonkieltä käyttäen, ovat asioita, jotka olen matkan varrella havainnut jostain syystä toimiviksi. Englanninkielisillä keikoilla pääsen jopa helpommin sisään hahmooni ja esiintymään hitusen överimmin.

Pohdin myös, että kyseessä lienee jonkinlainen kulttuurijuttu. Suomalainen yleisö harvoin tarjoilee artistille seisoma-aplodeja, ellei ole kiire kuselle. Niin sanottu encore on suomalaisille ständäreitä tyypillisempi tapa osoittaa, että kuules koijari, nyt ylitit odotukset. Encore-aplodeissa yleisö taputtaa pidempään, kuin sovinnaiseen tapaan kuuluu. Joku saattaa jopa intoutua huutamaan englanniksi: “we want more!”. Usein taputukset saavuttavat saman tahdin ja koko yleisö lyö käsiään yhteen samalla hetkellä, 4/4 tahdissa, noin 125 iskua minuutissa. Tämä on signaali, että esiintyjän tulisi esittää vielä yksi numero. Tässä kohtaa pissahädässä olevat katsojat miettivät mielessään, että olisipa Suomessakin standing ovation se tyypillisempi tapa osoittaa suosiota. Kulttuurierot eivät ole ainoa syy, miksi seisoma-aplodit ovat harvinaisia. Valitettavan usein firmakeikoilla yleisöstä suurin osa seisoo jo valmiiksi, joka eliminoi ständäreiden mahdollisuuden, eikä kukaan ole vielä keksinyt sitting ovationia.

Parina viime vuonna olen saanut enemmän ständäreitä ja encoreaplodeja kuin monena edellisenä yhteensä. On kiva havaita, että kohta kymmenen vuoden täysammattilaisuuden aikana on tapahtunut kehitystä. Läsnäolo paranee, rytmit sulavoituvat, temput hioutuvat ja esiintyminen selkeytyy. Ilmaista tämä ei ole ollut. Muistan urani alkupuolelta keikkoja, jolloin encoreaplodien sijaan näin katsojien silmistä lähinnä sääliä ja myötähäpeää, kun jonkun tempun suhteen tapahtui ns. iso raikas moka, enkä vielä esiintyjänä ollut valmis kohtaamaan epäonnistumisia. Änkytystä, hikoilua ja muuta venkoilua, joka saa katsojien varpaat kipristelemään. Myötähäpeä on hirvittävä tunne.

Kilometrejä on kertynyt sen verran, että mokat tai tempun epäonnistumiset eivät enää tunnu juuri miltään. Yleensä yleisö ei edes tajua mokan tapahtuneen, koska improvisoin tempun uuteen suuntaan. Joskus näistä mokista on paineen alla livenä yhtäkkiä noussut esiin timantteja, joita käytän esityksissäni edelleen.

Ständäreitä on myös mahdollista toteuttaa pakotetusti. Legendaarinen komediataikuri Liero Seppänen kertoo lavalla riipaisevan tarinan, jossa naapurin Tarja törmää Lieroon hänen keikkansa jälkeen ja kysyy: “kuinka keikka meni?”. Liero kertoo yleisölle, että olisi mahtavaa näyttää Tarjalle videolta, kuinka yleisö rakasti Lieroa ja oikein nousi seisaalteen taputtamaan. “Rakas yleisö, eiköhän kuvata nopeasti tähän loppuun se video…”

Liero saa tehdä pilaa pyhistä asioista, itse en moiseen jumalanpilkkaan sortuisi. Olen laittanut kaikki pelimerkkini showbisnekseen ja pyrin olemaan joka päivä parempi esiintyjä ja jos ständärit tulevat, tiedän ansainneeni ne.

The Big O. Esiintyjän työn paras mahdollinen pääpiste. Henkinen ja spirituaalinen orgasmi. Lintubongarin kiljuhanhi, levykeräilijän The White Albumin eka prässi.

Aika multaa muistot

Paranormaalien ilmiöiden tutkija Fiona Broome yllättyi täysin kuullessaan, että Nelson Mandela kuoli vuonna 2013. Eikä hän ollut yksin. Monet ihmiset ympäri maailmaa muistavat Mandelan kuolleen vankilassa 1980-luvulla. Mandelan kuolema ei ole ainoa kollektiivinen muistiharha. Darth Vader ei sanonut Star Wars elokuvassa “Luke, I am your father”, vaan “No, I am your father”. Legendaarinen lasten animaatio ei ollut “Flinstones”, vaan “Flintstones”. Eikä Looney Toons ollut Toons, vaan Looney Tunes. Eikä Monopoli-ukkelilla ole monokkelia. Niin ja muistatko kohtauksen James Bond elokuvasta Kuuraketti, jossa Rautahammas hymyilee vaalealle tytölle ja tyttö hymyilee takaisin. Voisin vannoa, että tytöllä oli hammasraudat, mutta ei ole.

Paranormaaleista asioista kiinnostunut Broome vakuuttui, että kyseessä on jonkinlainen multidimensionaalinen bugi. Vaikka rinnakkaistodellisuudet ovat fysiikan mukaan todennäköisiä, saattaa totuus olla huomattavasti yksinkertaisempi. Muistimme ei ole erehtymätön. Olisi loogista, että Rautahampaalle hymyilevällä tytöllä olisi hammasraudat. Mielikuvitukseni kirjoitti kohtauksesta paremman ja se säilyi muistissani siinä muodossa, jossa olin sen kuvitellut. Aika kultaa muistot!

Darth Vaderin repliikkiä on vääristelty tuhansia kertoja populaarikulttuurissa. “Luke, I am your father” sijoittaa lauseen tiettyyn elokuvaan ja toistojen jälkeen aivomme ovat omaksuneet sen alkuperäiseksi repliikiksi. Monopoli-ukkelilla on silinteri, keppi ja viikset, joten aivomme täydentävät asuun sopivan monokkelin.

Valemuistot ovat aivoillemme aivan yhtä todellisia kuin oikeat muistot. Kun muistijälki on kerran painettu mieleen, eivät aivomme enää osaa erotella mielikuvituksen tuottamia muistoja ja aitoja muistikuvia toisistaan. Suurimman osan ajasta hyödynnämme lähimuistiamme. Lähimuistiin tallennamme puhelinnumerot, henkilöiden nimet ja muut tiedot, joita tarvitsemme vain hetken. Jos asia muuttuu merkityksellisemmäksi, siirrämme asian lähimuistista pitkäkestoiseen muistiin. Pitkäkestoisessa muistissamme (säiliömuisti), on eri lokeroita alitajuisista toiminnallisista asioista (kuten polkupyörän ajaminen) yleiseen tietoon (Helsinki on Suomen pääkaupunki). Episodinen muisti tallentaa henkilökohtaisia tapahtumia ja kokemuksia elämässämme (esimerkiksi lomamatka).

Kun tietokoneen muisti on tallennettuna tiettyyn paikkaan muuttumattomana, oma muistimme elää ja muuttuu ajan myötä. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän aivomme alkavat värittää muistojamme ja yhdistää niitä. Poliisissa tiedetään hyvin, kuinka epäluotettavia silminnäkijöiden lausunnot ovat. Tutkimuksissa on havaittu, että ihmisen muistikuvia voidaan värittää puheella. Jos kuulustelija kysyy, että kuinka nopeasti todistaja arvelisi auton ajaneen stop-merkin ohi, muistaa ihminen nähneensä stop-merkin vaikkei sellaista paikalla edes ollut.

Taikurit ja mentalistit käyttävät muistin sudenkuoppia hyödykseen luodessaan illuusioita mahdottomasta. Sekoititko kortit oikeasti tempun alussa, vai edellisen tempun lopussa? Koskiko taikuri kuitenkin korttipakkaan, vaikka hän väittää ettei koskenut? Mitä valppaammin yritämme seurata temppua, sitä helpompi on manipuloida muistikuvia tapahtuneista asioista. Psykologit Krissy Wilson ja Christopher C French tutkivat, kuinka taikurit ja mentalistit pystyvät manipuloimaan katsojan muistijälkeä tempusta. Mentalisti taivutti avaimen näennäisesti ajatuksen voimalla, laittoi avaimen pöydälle ja kertoi, että avain taipui pöydällä vielä täysin ilman fyysistä kontaktia. Iso osa koehenkilöistä muisti, että avain taipui vielä pöydällä itsekseen, vaikka tätä ei koskaan tapahtunut. Kiintoisaa oli, että koehenkilöt, jotka kertoivat uskovansa yliluonnollisiin asioihin, muistivat avaimen jatkavan taipumistaan enemmän, kuin mitä skeptikot huomattavasti skeptikoita enemmän. Maailmankatsomuksemme siis muokkaa muistojamme ja sitä kautta todellisuuden kokemustamme.

Tiedän, etten tiedä mitään

Mentalismiesitykseni alussa kerron yleisölle, että he voivat katsoa showta kahdesta näkökulmasta: joko vain nauttien ihmeistä tai yrittäen ratkaista kuinka temput toimivat. Etenkin insinöörit tuntuvat pitävän jälkimmäisestä vaihtoehdosta. Insinöörin tärkein tehtävä on ratkaista ongelmia, joten tämä annettakoon anteeksi. Ammattini ansiosta useimmat taikatemppujen mekanismit ovat jo minulle tuttuja, mutta toisinaan pääsen myös kokemaan temppuja, joiden toimintaperiaatetta en ymmärrä. Näinä harvinaisina hetkinä nautin hämmästyksen tunteesta, enkä edes yritä miettiä kuinka temppu tehtiin. Taikuuden kokeminen itsessään on kiinnostavaa, salaisuudet ovat useimmiten lopulta tylsiä ja niiden ymmärtäminen pilaa illuusion.

Kirjoitan tällä hetkellä uutta kirjaani, jonka aihepiiri liittyy esoteriaan, eli asioihin, jotka ovat vain tiettyjen salatietoon vihittyjen hallussa. Aiheina ovat muun muassa selvänäkeminen, ufot, meediot, gurut, esoteeriset taistelulajit ja tarot-tulkinta. Pidän itseäni skeptikkona ja useimmat paranormaaleiksi väitetyt asiat voidaan mielestäni useimmiten selittää luonnontieteellisin ja psykologisin menetelmin. Esitän kirjassani vaihtoehtoja siitä, kuinka esimerkiksi selvänäkijän mahdottomalta tuntuvat tulkinnat voivat selittyä psykologisin mekanismein, mutta ajatukseni ei ole tyrmätä yliluonnolliseen uskovia, vaan ennemminkin yrittää ymmärtää erilaisia todellisuuksia joissa ihmiset elävät. Vaikka asioista ei olisi samaa mieltä, uskon, että avarakatseinen suhtautuminen erilaisiin uskomusjärjestelmiin voi opettaa siinä missä tutustuminen vieraisiin kulttuureihin.

Nuorempana olin jyrkkä ateisti sekä skeptikko ja pidin henkimaailmaan uskovia lähinnä helppouskoisina hörhöinä. Vanhemmiten ajatukseni ovat muuttuneet. En vieläkään näe syytä uskoa asioihin joiden todenperäisyyttä ei tieteellisesti pystytä varmistamaan, mutta en myöskään koe tarvetta kiistellä uskon asioista. Tiedän lähinnä sen, miten vähän tiedän. Varmaksi kokemani asiatkin perustuvat pitkälti viisaampien ihmisten tutkimuksiin ja työhön. Valitsen tahot, joihin luotan ja jotka ovat tarpeeksi perusteellisesti pystyneet todistamaan teoriansa.

Leonard E Reid kirjoitti esseessään “I, Pencil” kuinka maailmassa ei ole ainuttakaan ihmistä joka osaisi valmistaa ja rakentaa edes lyijykynän alusta loppuun yksin. Lyijykynää varten pitäisi hallita puu-, hiilikaivos- sekä vinyyliteollisuus ja lopulta rakentaa tehdas, joka kyniä valmistaisi. Käytämme päivittäin huomattavasti lyijykynää monimutkaisempaa teknologiaa sen suuremmin miettimättä kuinka laitteet oikeasti toimivat tai miten ne on rakennettu.

Uskontoon ja politiikkaan liittyvät asiat kuitenkin jakavat ihmisiä mustavalkoisiin leireihin, vaikka kukaan ei absoluuttista totuutta tiedäkään. Ei riitä, että sanoisi “en tiedä”, vaan mielipiteen tulisi olla selkeä. Tunnen, että joskus olisi parempi vain sanoa “en tiedä”. Se, että myöntää ettei tiedä jotain ei tarkoita, että olisi tyhmä. Tietämättömyyden myöntäminen voi olla viisautta ja avarakatseinen ihminen oppii uusia asioita helpommin, kuin kantaansa jumittunut.

En tiedä onko Jumalaa olemassa, vierailevatko vieraan sivilisaation olennot planeetallamme tai onko telepatia mahdollista. Voin ainoastaan muodostaa kantani asiaan todennäköisyyksien, tieteen ja kulttuurini avulla. Suhtaudun yliluonnolliseksi väitettyihin ilmiöihin skeptisesti, mutta en pysty varmasti todistamaan, etteivätkö ilmiöt voisi olla todellisia. Voit väittää, että komerossasi asuu näkymätön virtahepo, eikä kukaan voi aukottomasti todistaa väitettä vääräksi.

Palataan taikuuteen. Taikatemppu tuntuu järjenvastaiselta, joten on luonnollista että tavallinenkin ihmismieli haluaa ymmärtää taikuuden taustalla piilevät salaiset mekanismit. Kautta aikojen tiedemiehet ovat yrittäneet selvittää suurimman taikatempun, universumin salat. Jätän pohtimisen viisaammille, otan hyvän asennon ja nautin esityksestä.

Aikaa ja taikaa

Esiinnyn yksityiskeikalla Espoossa. Porukka on pieni, ihmisiä on vain noin kymmenkunta. Sivistynyttä ja toimeentulevaa väkeä, shampanjalasit kädessä ja päällä asian mukaiset juhlavaatteet. Annan avustajalle pelikortin kumpaankin käteen ja pyydän muistamaan kortit. Tartun häntä ranteista ja näytän vielä: vasemmassa kädessä patakuningas, oikeassa hertta kolme. Käännän ranteet ympäri niin, että kortit eivät enää näy ja pyydän katsojaa olemaan tarkkana, missä mikäkin kortti milloinkin on. Liikutan käsiä muutaman kerran ristiin, allekkain, kauemmaksi toisistaan ja lopulta kysyn, kumpi kortista on missäkin kädessä? Katsoja voitonvarmana kertoo, mikä kortti on missä. 

”Totta”, vastaan, ”avustajamme oli kyllä tarkkaavainen korttien suhteen. Se, mitä hän ei huomannut on, että minulla on nyt hänen kellonsa!” Ojennan kellon takaisin ja porukka repeää nauramaan.

Temppu saa aina hyvät reaktiot, mutta tällä kertaa aistin yleisössä jopa normaalia voimakkaamman riemun. Syy tähän selviää keikan jälkeen, kun tilaaja tulee kertomaan:
“Otit muuten täysin oikean tyypin tuohon kellon varastamiseen, hän on kellokeräilijä, eikä hänellä koskaan ole alle kymppitonnin kelloa ranteessa.”

Vaikka suuri osa ihmisistä katsoo nykyisin ajan kännykästä tai älykellosta, löytyy vielä myös pieni porukka miehiä, jotka suhtautuvat intohimolla arvokelloihin. Harrastus on kasvanut etenkin nuorten miesten keskuudessa. Yllätyin, kun eräs hyvä ystäväni ja kollegani oli ostanut aidon Rolexin Datejust, arvoltaan noin 8000 euroa. Kaveri on huomattavasti minua nuorempi ja vaikka hän on taidoiltaan varsin pätevä, on hän vielä viihdetaiteilijan urallaan alkumatkalla. Itseäni hirvittäisi laittaa moinen summa kelloon, mutta kaverini kertoi kellon arvon jopa nousseen.
“Yhdellä kaverillani oli 15000 euron kello, jonka arvo parhaimmillaan kävi kymmenkertaisena. Omani arvo ei paljoa ole noussut, mutta ei se luultavasti juuri laskekaan. Pidän kelloa järkevänä sijoituksena.”

Uskon tämän. Hajamielisyyteni tuntien en silti uskaltaisi sijoittaa tuhansia euroja kelloon, jonka luultavasti unohtaisin jonnekin hotelliin, kuten kävi arvokkaalle hopeasormukselle jonka tilasin käsintehtynä Yhdysvalloista.

Ystäväni kiinnostus kelloihin periytyi hänen sedältään ja isältään, joilta löytyi molemmilta ranteista tasokkaat kellot jo 1970-luvulta lähtien. Kun kellofaneja jututtaa, huomaa, että tarina on aika yleinen. Kello on miehinen juttu, joka matkustaa perintönä isältä pojalle joko fyysisesti tai vähintään henkisellä tasolla. Kello on myös usein ainoa koru, joka koetaan miehisenä ja jopa maskuliinisuuden symbolina.

Arvokellot ovat tulleet uudelleen trendikkääksi kulttuurin kautta. Rap-artistit ja urheilijat käyttävät näyttäviä klassikkokelloja ja niiden rohkea esitteleminen kuuluu olennaisesti kulttuuriin. Kellofanit muistavat myös mainita, että hyvä on kello on työkalu. Jotkut kellot ovat tarkoitettu autoiluun, toiset lentämiseen, kolmannet sukeltamiseen. Kellon omistaja arvostaa tietoa, että kellon kanssa voisi huoletta sukeltaa tuhansiin metreihin, vaikka omat sukellukset jäävätkin mökkirannassa lapsen pudottaman puhelimen noutamiseen. Mielikuvat seikkailuista kutkuttavat arjen oravanpyörässä juoksevaa tavallista miestä.

Kun älykello mittaa stressitasot ja unenlaadut ja siitä voi lukea sähköpostit, tarjoaa arvokellot lähinnä ominaisuuksia joista ei ole minkäänlaista käytännön hyötyä tavalliselle tallaajalle. Mutta käytäntö ei ole kaikki kaikessa. Tarvitsemme unelmia, mielikuvia ja tavoitteita. Arvokas kello symboloi monelle palkintoa kovista saavutuksista. Ja voisiko olla niin, että ajan etenemisen tarkasteleminen arvokkaasta kellosta muistuttaa meitä myös ajan arvokkuudesta? Loppujen lopuksi materia ja raha ovat täysin toissijaisia asioita ajan merkityksen rinnalla. Aikamme on rajallinen ja vuodet vierivät iän myötä nopeammin ja nopeammin. Kello muistuttaa siitä, että se käy.

(Julkaistu Paperiliitto lehdessä 10/22)