Paranormaalien ilmiöiden tutkija Fiona Broome yllättyi täysin kuullessaan, että Nelson Mandela kuoli vuonna 2013. Eikä hän ollut yksin. Monet ihmiset ympäri maailmaa muistavat Mandelan kuolleen vankilassa 1980-luvulla. Mandelan kuolema ei ole ainoa kollektiivinen muistiharha. Darth Vader ei sanonut Star Wars elokuvassa “Luke, I am your father”, vaan “No, I am your father”. Legendaarinen lasten animaatio ei ollut “Flinstones”, vaan “Flintstones”. Eikä Looney Toons ollut Toons, vaan Looney Tunes. Eikä Monopoli-ukkelilla ole monokkelia. Niin ja muistatko kohtauksen James Bond elokuvasta Kuuraketti, jossa Rautahammas hymyilee vaalealle tytölle ja tyttö hymyilee takaisin. Voisin vannoa, että tytöllä oli hammasraudat, mutta ei ole.

Paranormaaleista asioista kiinnostunut Broome vakuuttui, että kyseessä on jonkinlainen multidimensionaalinen bugi. Vaikka rinnakkaistodellisuudet ovat fysiikan mukaan todennäköisiä, saattaa totuus olla huomattavasti yksinkertaisempi. Muistimme ei ole erehtymätön. Olisi loogista, että Rautahampaalle hymyilevällä tytöllä olisi hammasraudat. Mielikuvitukseni kirjoitti kohtauksesta paremman ja se säilyi muistissani siinä muodossa, jossa olin sen kuvitellut. Aika kultaa muistot!

Darth Vaderin repliikkiä on vääristelty tuhansia kertoja populaarikulttuurissa. “Luke, I am your father” sijoittaa lauseen tiettyyn elokuvaan ja toistojen jälkeen aivomme ovat omaksuneet sen alkuperäiseksi repliikiksi. Monopoli-ukkelilla on silinteri, keppi ja viikset, joten aivomme täydentävät asuun sopivan monokkelin.

Valemuistot ovat aivoillemme aivan yhtä todellisia kuin oikeat muistot. Kun muistijälki on kerran painettu mieleen, eivät aivomme enää osaa erotella mielikuvituksen tuottamia muistoja ja aitoja muistikuvia toisistaan. Suurimman osan ajasta hyödynnämme lähimuistiamme. Lähimuistiin tallennamme puhelinnumerot, henkilöiden nimet ja muut tiedot, joita tarvitsemme vain hetken. Jos asia muuttuu merkityksellisemmäksi, siirrämme asian lähimuistista pitkäkestoiseen muistiin. Pitkäkestoisessa muistissamme (säiliömuisti), on eri lokeroita alitajuisista toiminnallisista asioista (kuten polkupyörän ajaminen) yleiseen tietoon (Helsinki on Suomen pääkaupunki). Episodinen muisti tallentaa henkilökohtaisia tapahtumia ja kokemuksia elämässämme (esimerkiksi lomamatka).

Kun tietokoneen muisti on tallennettuna tiettyyn paikkaan muuttumattomana, oma muistimme elää ja muuttuu ajan myötä. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän aivomme alkavat värittää muistojamme ja yhdistää niitä. Poliisissa tiedetään hyvin, kuinka epäluotettavia silminnäkijöiden lausunnot ovat. Tutkimuksissa on havaittu, että ihmisen muistikuvia voidaan värittää puheella. Jos kuulustelija kysyy, että kuinka nopeasti todistaja arvelisi auton ajaneen stop-merkin ohi, muistaa ihminen nähneensä stop-merkin vaikkei sellaista paikalla edes ollut.

Taikurit ja mentalistit käyttävät muistin sudenkuoppia hyödykseen luodessaan illuusioita mahdottomasta. Sekoititko kortit oikeasti tempun alussa, vai edellisen tempun lopussa? Koskiko taikuri kuitenkin korttipakkaan, vaikka hän väittää ettei koskenut? Mitä valppaammin yritämme seurata temppua, sitä helpompi on manipuloida muistikuvia tapahtuneista asioista. Psykologit Krissy Wilson ja Christopher C French tutkivat, kuinka taikurit ja mentalistit pystyvät manipuloimaan katsojan muistijälkeä tempusta. Mentalisti taivutti avaimen näennäisesti ajatuksen voimalla, laittoi avaimen pöydälle ja kertoi, että avain taipui pöydällä vielä täysin ilman fyysistä kontaktia. Iso osa koehenkilöistä muisti, että avain taipui vielä pöydällä itsekseen, vaikka tätä ei koskaan tapahtunut. Kiintoisaa oli, että koehenkilöt, jotka kertoivat uskovansa yliluonnollisiin asioihin, muistivat avaimen jatkavan taipumistaan enemmän, kuin mitä skeptikot huomattavasti skeptikoita enemmän. Maailmankatsomuksemme siis muokkaa muistojamme ja sitä kautta todellisuuden kokemustamme.

Mentalismiesitykseni alussa kerron yleisölle, että he voivat katsoa showta kahdesta näkökulmasta: joko vain nauttien ihmeistä tai yrittäen ratkaista kuinka temput toimivat. Etenkin insinöörit tuntuvat pitävän jälkimmäisestä vaihtoehdosta. Insinöörin tärkein tehtävä on ratkaista ongelmia, joten tämä annettakoon anteeksi. Ammattini ansiosta useimmat taikatemppujen mekanismit ovat jo minulle tuttuja, mutta toisinaan pääsen myös kokemaan temppuja, joiden toimintaperiaatetta en ymmärrä. Näinä harvinaisina hetkinä nautin hämmästyksen tunteesta, enkä edes yritä miettiä kuinka temppu tehtiin. Taikuuden kokeminen itsessään on kiinnostavaa, salaisuudet ovat useimmiten lopulta tylsiä ja niiden ymmärtäminen pilaa illuusion.

Kirjoitan tällä hetkellä uutta kirjaani, jonka aihepiiri liittyy esoteriaan, eli asioihin, jotka ovat vain tiettyjen salatietoon vihittyjen hallussa. Aiheina ovat muun muassa selvänäkeminen, ufot, meediot, gurut, esoteeriset taistelulajit ja tarot-tulkinta. Pidän itseäni skeptikkona ja useimmat paranormaaleiksi väitetyt asiat voidaan mielestäni useimmiten selittää luonnontieteellisin ja psykologisin menetelmin. Esitän kirjassani vaihtoehtoja siitä, kuinka esimerkiksi selvänäkijän mahdottomalta tuntuvat tulkinnat voivat selittyä psykologisin mekanismein, mutta ajatukseni ei ole tyrmätä yliluonnolliseen uskovia, vaan ennemminkin yrittää ymmärtää erilaisia todellisuuksia joissa ihmiset elävät. Vaikka asioista ei olisi samaa mieltä, uskon, että avarakatseinen suhtautuminen erilaisiin uskomusjärjestelmiin voi opettaa siinä missä tutustuminen vieraisiin kulttuureihin.

Nuorempana olin jyrkkä ateisti sekä skeptikko ja pidin henkimaailmaan uskovia lähinnä helppouskoisina hörhöinä. Vanhemmiten ajatukseni ovat muuttuneet. En vieläkään näe syytä uskoa asioihin joiden todenperäisyyttä ei tieteellisesti pystytä varmistamaan, mutta en myöskään koe tarvetta kiistellä uskon asioista. Tiedän lähinnä sen, miten vähän tiedän. Varmaksi kokemani asiatkin perustuvat pitkälti viisaampien ihmisten tutkimuksiin ja työhön. Valitsen tahot, joihin luotan ja jotka ovat tarpeeksi perusteellisesti pystyneet todistamaan teoriansa.

Leonard E Reid kirjoitti esseessään “I, Pencil” kuinka maailmassa ei ole ainuttakaan ihmistä joka osaisi valmistaa ja rakentaa edes lyijykynän alusta loppuun yksin. Lyijykynää varten pitäisi hallita puu-, hiilikaivos- sekä vinyyliteollisuus ja lopulta rakentaa tehdas, joka kyniä valmistaisi. Käytämme päivittäin huomattavasti lyijykynää monimutkaisempaa teknologiaa sen suuremmin miettimättä kuinka laitteet oikeasti toimivat tai miten ne on rakennettu.

Uskontoon ja politiikkaan liittyvät asiat kuitenkin jakavat ihmisiä mustavalkoisiin leireihin, vaikka kukaan ei absoluuttista totuutta tiedäkään. Ei riitä, että sanoisi “en tiedä”, vaan mielipiteen tulisi olla selkeä. Tunnen, että joskus olisi parempi vain sanoa “en tiedä”. Se, että myöntää ettei tiedä jotain ei tarkoita, että olisi tyhmä. Tietämättömyyden myöntäminen voi olla viisautta ja avarakatseinen ihminen oppii uusia asioita helpommin, kuin kantaansa jumittunut.

En tiedä onko Jumalaa olemassa, vierailevatko vieraan sivilisaation olennot planeetallamme tai onko telepatia mahdollista. Voin ainoastaan muodostaa kantani asiaan todennäköisyyksien, tieteen ja kulttuurini avulla. Suhtaudun yliluonnolliseksi väitettyihin ilmiöihin skeptisesti, mutta en pysty varmasti todistamaan, etteivätkö ilmiöt voisi olla todellisia. Voit väittää, että komerossasi asuu näkymätön virtahepo, eikä kukaan voi aukottomasti todistaa väitettä vääräksi.

Palataan taikuuteen. Taikatemppu tuntuu järjenvastaiselta, joten on luonnollista että tavallinenkin ihmismieli haluaa ymmärtää taikuuden taustalla piilevät salaiset mekanismit. Kautta aikojen tiedemiehet ovat yrittäneet selvittää suurimman taikatempun, universumin salat. Jätän pohtimisen viisaammille, otan hyvän asennon ja nautin esityksestä.

Esiinnyn yksityiskeikalla Espoossa. Porukka on pieni, ihmisiä on vain noin kymmenkunta. Sivistynyttä ja toimeentulevaa väkeä, shampanjalasit kädessä ja päällä asian mukaiset juhlavaatteet. Annan avustajalle pelikortin kumpaankin käteen ja pyydän muistamaan kortit. Tartun häntä ranteista ja näytän vielä: vasemmassa kädessä patakuningas, oikeassa hertta kolme. Käännän ranteet ympäri niin, että kortit eivät enää näy ja pyydän katsojaa olemaan tarkkana, missä mikäkin kortti milloinkin on. Liikutan käsiä muutaman kerran ristiin, allekkain, kauemmaksi toisistaan ja lopulta kysyn, kumpi kortista on missäkin kädessä? Katsoja voitonvarmana kertoo, mikä kortti on missä. 

”Totta”, vastaan, ”avustajamme oli kyllä tarkkaavainen korttien suhteen. Se, mitä hän ei huomannut on, että minulla on nyt hänen kellonsa!” Ojennan kellon takaisin ja porukka repeää nauramaan.

Temppu saa aina hyvät reaktiot, mutta tällä kertaa aistin yleisössä jopa normaalia voimakkaamman riemun. Syy tähän selviää keikan jälkeen, kun tilaaja tulee kertomaan:
“Otit muuten täysin oikean tyypin tuohon kellon varastamiseen, hän on kellokeräilijä, eikä hänellä koskaan ole alle kymppitonnin kelloa ranteessa.”

Vaikka suuri osa ihmisistä katsoo nykyisin ajan kännykästä tai älykellosta, löytyy vielä myös pieni porukka miehiä, jotka suhtautuvat intohimolla arvokelloihin. Harrastus on kasvanut etenkin nuorten miesten keskuudessa. Yllätyin, kun eräs hyvä ystäväni ja kollegani oli ostanut aidon Rolexin Datejust, arvoltaan noin 8000 euroa. Kaveri on huomattavasti minua nuorempi ja vaikka hän on taidoiltaan varsin pätevä, on hän vielä viihdetaiteilijan urallaan alkumatkalla. Itseäni hirvittäisi laittaa moinen summa kelloon, mutta kaverini kertoi kellon arvon jopa nousseen.
“Yhdellä kaverillani oli 15000 euron kello, jonka arvo parhaimmillaan kävi kymmenkertaisena. Omani arvo ei paljoa ole noussut, mutta ei se luultavasti juuri laskekaan. Pidän kelloa järkevänä sijoituksena.”

Uskon tämän. Hajamielisyyteni tuntien en silti uskaltaisi sijoittaa tuhansia euroja kelloon, jonka luultavasti unohtaisin jonnekin hotelliin, kuten kävi arvokkaalle hopeasormukselle jonka tilasin käsintehtynä Yhdysvalloista.

Ystäväni kiinnostus kelloihin periytyi hänen sedältään ja isältään, joilta löytyi molemmilta ranteista tasokkaat kellot jo 1970-luvulta lähtien. Kun kellofaneja jututtaa, huomaa, että tarina on aika yleinen. Kello on miehinen juttu, joka matkustaa perintönä isältä pojalle joko fyysisesti tai vähintään henkisellä tasolla. Kello on myös usein ainoa koru, joka koetaan miehisenä ja jopa maskuliinisuuden symbolina.

Arvokellot ovat tulleet uudelleen trendikkääksi kulttuurin kautta. Rap-artistit ja urheilijat käyttävät näyttäviä klassikkokelloja ja niiden rohkea esitteleminen kuuluu olennaisesti kulttuuriin. Kellofanit muistavat myös mainita, että hyvä on kello on työkalu. Jotkut kellot ovat tarkoitettu autoiluun, toiset lentämiseen, kolmannet sukeltamiseen. Kellon omistaja arvostaa tietoa, että kellon kanssa voisi huoletta sukeltaa tuhansiin metreihin, vaikka omat sukellukset jäävätkin mökkirannassa lapsen pudottaman puhelimen noutamiseen. Mielikuvat seikkailuista kutkuttavat arjen oravanpyörässä juoksevaa tavallista miestä.

Kun älykello mittaa stressitasot ja unenlaadut ja siitä voi lukea sähköpostit, tarjoaa arvokellot lähinnä ominaisuuksia joista ei ole minkäänlaista käytännön hyötyä tavalliselle tallaajalle. Mutta käytäntö ei ole kaikki kaikessa. Tarvitsemme unelmia, mielikuvia ja tavoitteita. Arvokas kello symboloi monelle palkintoa kovista saavutuksista. Ja voisiko olla niin, että ajan etenemisen tarkasteleminen arvokkaasta kellosta muistuttaa meitä myös ajan arvokkuudesta? Loppujen lopuksi materia ja raha ovat täysin toissijaisia asioita ajan merkityksen rinnalla. Aikamme on rajallinen ja vuodet vierivät iän myötä nopeammin ja nopeammin. Kello muistuttaa siitä, että se käy.

(Julkaistu Paperiliitto lehdessä 10/22)

Kuva: Rudi Thomas Photography

Millainen on sisäinen äänesi? Kuuletko mielessäsi oman äänesi, vai kenties jonkun ihan toisen? Tutkimusten mukaan ihmisten sisäisissä äänissä on hyvin paljon vaihtelua. Vaikka iso osa “kuulee” oman äänensä, saattaa ääni olla äidin, aivan vieraan ihmisen tai vaikkapa Dolmio-mainoksen italialaisten hahmojen. Tuttujeni kanssa asiasta keskustellessani yllätyin siitä, kuinka erilaisia sisäisiä ääniä ihmisillä oli. Yksi luonnehti ääntä “Dressman” ääneksi, toinen kertoi että ääni vaihtuu tilanteen mukaan. Yksi ei tunnistanut sisäistä ääntä lainkaan.

Itse huomaan sisäisen ääneni juttelevan voimakkaammin tilanteissa, joissa olen jonkinlaisessa stressitilassa. Keikalle lähtiessäni sisäinen ääneni muistuttelee: “Onko kaikki nyt varmasti pakattu? Katso nyt vielä kerran, kuitenkin unohdit jotain”. Hiljennän sisäisen ääneni kuin teini äitinsä. “Joo, joo, on on”. Keikkapaikalla huomaan unohtaneeni jotain.

Joskus sisäinen ääneni saattaa huikata: “Otithan avaimet mukaan?” Kun olen lähdössä ovesta ulos, huomaan, että avaimet ovat olohuoneen pöydällä. Miksi sisäinen ääneni tietää asioita, joita minä en tiedä? Jos olisin uskonnollinen ihminen, voisin perustella ilmiön jollain suojelusenkelillä. Toisaalta sisäinen ääneni ei läheskään aina itsekään muista missä avaimet ovat tai unohdinko jotain keikkalaukustani. Se niistä enkeleistä.

Käytännössä sisäinen ääni on siis intuition puhetta. Tietoa tiedon välissä. Intuitiota on vaikea lokeroida, koska sen tuntemukset tulevat alitajuisina signaaleina. Intuitiota voi kuitenkin hyödyntää tietoisesti. Kun suhtaudumme intuitioon yhtenä osana päättelykykyämme, emmekä antaudu pelkästään tunteen vietäväksi, tulee intuitiosta osa loogista päättelytekniikkaa. Ajattelen itse, että intuitio on tavallaan metadataa, tiedon välissä olevaa kohinaa, joka luo yhteyksiä eri asioiden välille. Mitä enemmän meillä on kokemusta jostain asiasta, sitä nopeammin intuitiomme luo yhteyksiä.

Grenoble Alpesin yliopiston Neurotieteilijä Helene Loevenbruck on tutkinut sisäistä ääntä aivokuvauksen avulla. Loevenbruck kertoo sisäisen äänen liittyvän tapaan, jolla aivot käsittelevät toiminnallisia asioita. Jos päätämme ottaa käteemme vesilasin, aivomme tekevät ennen toiminnallista osuutta nopean arvioinnin siitä kuinka vesilasiin tarttumisen tulisi mennä. Aivot tekevät arvion ennen toimintaa siksi, että virheen sattuessa pystyisimme korjaamaan sen nopeasti.

Sama liittyy puheeseen ja kieleen. Kun avaamme suumme, muodostamme aivoissamme arvioita siitä, miltä puheen tulisi kuulostaa välttyäksemme virheiltä puhuessamme. Sisäinen ääni liittyy aivokuvauksen mukaan samaan prosessiin, mutta tarkkaa tietoa sen merkityksestä ei ole. Vielä ei myöskään tarkasti tiedetä, miksi sisäinen ääni voi olla eri ihmisillä hyvinkin erilainen tai sitä ei ole lainkaan.

Vaikka sisäistä ääntä ei neurologisesti voida vielä aukottomasti selvittää, on sen psykologista puolta tutkittu enemmän. Sisäinen ääni vie meidät hetkeksi itsemme ulkopuolelle ja tarjoaa perspektiiviä käsiteltävään asiaan. Sisäinen ääni on parhaimmillaan mainio kaveri, joka motivoi ja rauhoittaa. Toisaalta sisäinen äänemme voi myös luoda epäilystä, turhia pelkoja ja huolta.

Sisäisen äänen positiivisia vaikutuksia on tutkittu muun muassa Durhamin yliopistossa. Psykologian professori Charles Fernyhough tutki sisäisen äänen voimaa urheilijoiden suorituksissa. Urheilijat, joille opetettiin tekniikoita positiiviseen sisäiseen dialogiin pärjäsivät suorituksissa paremmin, kuin verrokkiryhmä, joille näitä tapoja ei opetettu. Sama toimii meille kaikille muillekin. Sisäisen äänen kuuntelu ja sen ohjaaminen optimistiseen suuntaan valmistaa meitä tulevaan ja rauhoittaa stressitilanteessa.

Alkaa olla jo myöhä. Olen miettinyt sopivaa loppua tälle kolumnille jo pitkään, mutta mikään ei tunnu hyvältä. Sisäinen ääneni sanoo: lopeta kolumni siihen, että sisäinen äänesi sanoo niin. Kenties tämä summaakin asian hyvin. Suljen tietokoneen.

Julkaistu Paperiliitto-lehdessä 10/21

Olen elättänyt itseäni yrittäjänä melko oudolla alalla nyt jo miltei kymmenen vuotta. Kesälomaa ei kerry, vaan töitä tehdään silloin kun niitä on ja lomaa pidetään silloin kun ehtii. Tosin loman käsitekin on hyvin häilyvä, laiturinnokassakin saattaa miettiä uusia temppuja tai lukea kirjallisuutta alaan liittyen. Joku viisas totesi joskus, että jos teet työtä jota rakastat, et tee oikeita töitä päivääkään. Omalla kohdallani tämä pätee hyvin. Vaikka työn määrä saattaa joskus olla kovakin, en juurikaan koe käyttäväni aikaa asioihin, joista en nauti.

Rock-muusikko Herra Ylppö laittoi ajatuksen aika hyvin:
“Tää poikkeustila ei oikeastaan ole mulle mikään poikkeus. En muutenkään näe ihmisiä. Tai lähde aamuisin työpaikalle. Joka päivä pitää ITSE keksiä jotain… Luoda jotain TYHJÄSTÄ jotta elää. Moni varmaan tajuu nyt ettei tän tyyppinen juttu ole henkisesti ihan iisi duuni. Jengi valittaa, että on helvetin tylsää. No, keksi jotain. Sitä mäkin oon tehnyt about 20 vuotta. Tervetuloa taiteilijasimulaattoriin.”

Mitä sitten päivittäin teen? Keikkoihin menee ajasta murto-osa ja ne usein painottuvat viikonloppuihin. Kirjoitan paljon, harrastan musiikin tekemistä, meditoin, kehitän uusia temppuja, luen alaani liittyvää kirjallisuutta, kuuntelen podcasteja, haaveilen äkkirikastumisesta loton ja kasinopelien avulla, suunnittelen ja toteutan markkinointia parille firmalle, kehitän uusia tapoja toteuttaa työtäni poikkeustilojen varalle ja unelmoin ajasta, jolloin pääsen taas matkustelemaan ja keikkailemaan ulkomailla. Korona peruutti usean ulkomaan keikan, joita odotin kovin ja toivon että pääsen vielä joskus ne toteuttamaan.

Kesä on onneksi ollut komea ja aikaa on riittänyt kalastukseen, luonnossa liikkumiseen ja terasseilla notkumiseen. Livekeikkoja ei puoleentoista vuoteen ole juurikaan päässyt tekemään, joten katse on jo syksyssä ja varovaisessa toivossa, että tästä pandemiasta päästäisiin eroon ja työt palautuisi suhteellisen normaaliksi. 

Elokuussa tuon Suomeen erään mentorini, Aaron Alexanderin. Mies ei ole mentalisti tai taikuri, mutta on ajatuksillaan vaikuttanut työhöni huomattavan paljon. Aaron yhdistelee taidetta, tiedettä, historiaa, filosofiaa ja psykologiaa ja luo täysin uskomatonta vuorovaikutustaikuutta. Olen saanut Aaronin filosofiasta sisältöä myös koulutuksiini ja “Ajattele kuin mentalisti” kirjaani. Aikoinaan miehen teos “Reality as an Art” mullisti ja toisaalta vahvisti ajatuksiani vuorovaikutuksesta ja siitä, mitä on olla ihminen.

Aaronin workshopiin osallistuu tällä hetkellä parisenkymmentä henkilöä. Jos olet kiinnostunut tulemaan mukaan, laita sähköpostia jose@joseahonen.com 

Workshop on painotettu esiintyjille, mutta siitä saa varmasti irti ajatuksia myös ihan tavalliseen vuorovaikutukseen ja uudenlaista tapaa hahmottaa todellisuutta.

Voisi helposti ajatella, ettei ihmisellä ole mahdollisuutta vaikuttaa siihen kuinka onnekas on. Onni koetaan metafyysisenä asiana, jota joko on tai ei. Mitä on onni? Voiko tätä mysteeristä voimaa jotenkin ottaa haltuun?

Psykologisten tutkimusten perusteella esimerkiksi uhkapelaajat kokevat onnen olevan jotain muuta kuin sattumaa. Loogisesti ajateltuna onni on vain positiivinen sattuma, mutta onneen uskominen ei ole välttämättä turhaa. Tutkijat Day ja Maltby totesivat, että ihmiset jotka uskovat hyvään onneen suhtautuvat yleensä ottaen optimistisemmin asioihin. Optimistisuus myös luo onnea, sillä optimisti tarttuu erilaisiin haasteisiin pessimistiä herkemmin, jolloin todennäköisyydet onnekkaille sattumille kasvavat.

Hyväonniset ihmiset näyttävät eroavan epäonnisista ihmisistä neljän asian suhteen:

Luovat enemmän mahdollisuuksia onnekkaisiin sattumiin.

Luottavat intuitioonsa.

Odottavat tulevaisuudelta hyvää.

Näkevät epäonnessaan myönteisiä puolia.

Onnekkaiksi itsensä kokevat ihmiset osallistuvat erilaisiin arpajaisiin ja kilpailuihin pessimistejä useammin. Tämä kasvattaa todennäköisyyttä voittaa jotain, ja voitto taas ruokkii optimismia ja onnekkaaksi kokemista jatkossa.

Richard Wiseman pohti onnen merkitystä laajalti teoksessaan Onnen tekijät – Neljä menetelmää tuurin parantamiseksi. Wiseman toteaa, että onni on pitkälti ihmisen itse rakentamaa. Jos ihminen kokee itsensä epäonnekkaaksi, hänelle tapahtuu enemmän epäonnisia asioita kuin ihminen, joka kokee itsensä onnekkaaksi. Wisemanin kyselyn perusteella 82 prosenttia ihmisistä jotka kokivat itsensä onnekkaaksi olivat valmiita tekemään töitä onnensa eteen, kun taas 80 prosenttia epäonnekkaiksi itseään luonnehtivista ihmisistä luottivat enemmän kohtaloon eivätkä olleet yhtä valmiita työskentelemään onnensa eteen.

Onni rakentuu siis asenteesta. Optimistiset ihmiset näkevät itsensä ja maailman positiivisemmassa valossa kuin pessimistiset. Optimistinen ihminen keskittyy hyviin asioihin, eikä jää liikaa murehtimaan negatiivisia asioita. Pessimistiset ihmiset taas eivät lähde yhtä helposti mukaan uusiin haasteisiin, ja tämän vuoksi myös onnekkaat sattumat jäävät usein kokematta.

Suomessa koetaan rikastuminen lottovoitolla hyväksyttävämmäksi kuin kova työ yrittäjänä. Yrittäjyys vaatii optimistisen mielenlaadun ja luoton siihen, että oma idea ja työ kantaa. Yrittäjä rakentaa itse onnensa, kun taas harva lottoa pelaavasta pessimististä koskaan voittaa jättipottia.

.

Vuonna 2019 tein yli 140 keikkaa ja kirjoitin kirjan. Loppuvuodesta, tiukan pikkujoulurumban jälkeen, soitin yhdelle keikkamyyjistäni ja heitin, että ensi vuonna voisin tehdä vähän vähemmän keikkoja ja siirtää painopistettä isoihin tilaisuuksiin ja keikkakokonaisuuksiin. Sitten tuli koronakevät ja toiveeni toteutui kuin itsestään, tosin huomattavasti rajummin kuin ajattelin. Sähköposti alkoi kilistä tarjouspyyntöjen sijaan tilaisuuksien peruutuksia. Kalenteri tyhjeni päivä päivältä. Kukaan ei tiennyt kauanko tilanne kestäisi. Kollegoiden kesken pohdittiin, että luultavasti syksyllä tilanne palautuisi normaalimmaksi ja pääsisimme taas estradeille.

Ei palautunut, eikä palaudu vieläkään. Rokotteista huolimatta aikaa kuluu ennen kuin yhteiskunta pyörii vapaasti. Ja toisaalta moni epidemian aikana opittu asia on tullut jäädäkseen.

Ammattiesiintyjillä oli peiliin katsomisen paikka. Viihde on yhteiskunnan tärkeä tukipilari ja henkireikä, mutta poikkeustilan hetkellä narsistisinkin esiintyjä huomaa, ettei hänelle ole tällä hetkellä mitään tarvetta. Show doesn’t have to go on. Resursseja ohjataan hupiukkoja oleellisempiin asioihin ja tämä on täysin oikein. 

Hyväksyin mahdolliset riskit, kun hyppäsin turvallisista päivätöistä yksityisyrittäjäksi varsin kummallisella ja harvinaisella alalla. En ole koskaan hakenut taiteilijoille suunnattuja tukia. En pidä itseäni taiteilijana vaan viihdyttäjänä. Ihmiset maksavat kovalla työllä ansaitsemaansa rahaa siitä, että saan heidät unohtamaan työt hetkeksi. Jos keikkoja ei ole, pitää miettiä mitä tekee väärin. Jos keikkoja ei ole, koska yleisötapahtumien järjestäminen on kiellettyä, pitää adaptoitua ja miettiä uusia tapoja luoda elantoa.

Yksi väylä tulonlähteeksi oli etäkeikkailu. Yritykset, yhdistykset ja muut tahot järjestivät kokouksiaan ja pikkujoulujaan Zoomin, Teamsin ja Meetsin kautta ja tilausta viihteelle oli. Mielenkiintoiseksi tilanteen teki se, ettei valtaosa potentiaalisista keikkatilaajista tienneet uudesta viihdekonseptista mitään. Eikä tiennyt paljoa esiintyjätkään.

Ensimmäiseksi piti alkaa pohtia, kuinka oma viihteenmuoto toimisi etänä. Kysymyksiä oli enemmän kuin vastauksia. Mietin omaa lajiani, mentalismia ja sitä, kuinka illuusion ajatusten lukemisesta, suggestiotempuista, ihmisiin vaikuttamisesta alitajuisella tasolla ja tulevan ennustamisesta saisi toimimaan, kun yleisö ja yleisöstä esitykseen otetut avustajat ovat vain pieniä videoita ruudulla?

Huomasin pian kuitenkin innostuvani uudesta formaatista ja sen mahdollisuuksista. Omalla kohdallani luovuus alkaa kukkia sen rajoittamisesta. Kun luovuudelle annetaan tiukat raamit, on helpompi alkaa ajatella laatikon ulkopuolelta ja keksiä uusia ideoita. Innostuin mentalismista ja taikuudesta tavalla, jollaista en ollut vuosiin kokenut. Palasin samaan mielentilaan kuin parikymmentä vuotta sitten, kun aloin tosissani tutkia mentalismia ja illuusioiden mekaniikkaa.

Esiintyminen ilman yleisöä oli kenties  oman vaikeampi pala kakkua ja luullakseni syy miksi monet ammattiesiintyjät eivät lähteneet etäkeikkailuun lainkaan mukaan. Kun on tottunut siihen, että yleisö antaa energiaa, vuorovaikutusta ja reagoi esitykseen, on tietokoneen näytön edessä vaikea saada napsautettua samaa esiintymisvaihdetta päälle. Ensimmäiset etäkeikat olivatkin haastavia, mutta myös hyvin opettavaisia. Energia pitää olla kuin livekeikalla, vaikka meuhkaat yksin studiolla kameralle. Onneksi kokemusta on sen verran taustalla, että en lähtenyt soitellen sotaan vaan vedin testiesitykset ilmaiseksi tutuille ja someseuraajille ennen varsinaisia tilauskeikkoja.

Kun paketti oli kunnossa, alkoi markkinointi. Nettisivuille tiedot, promovideo esityksestä, vinkkiä ohjelmatoimistoille ja vetävä nimi esitykselle. Sanataiteen suurena ystävänä päädyin lopputulokseen “Etäilyttävää!”. 

Omalla kohdallani etäkeikat pelastivat syksyn taloudellisesti. Vaikka liikevaihto jäi kauas viime vuodesta, pysyi pää kuitenkin pinnalla. Sain paljon upeita etäkeikkoja, tein mm. useamman esityksen Googlen kansainväliselle puolelle, pääsin näyttämään saunassa keksimiäni temppuja Harvian etätilaisuudessa ja viihdytin lukuisia porukoita yhdistyksistä yrityksiin. Etäkeikkojen hyvä puoli on logistiikka. Kun normaalina pikkujouluperjantaina teen maksimissaan kolme keikkaa, ehdin viime vuonna heittää kuusikin keikkaa päivässä. Matkustaa ei tarvitse, eikä huolehtia keikkapaikalta toiseen siirtymisestä ja tilojen tekniikasta. Keikan jälkeen voi riisua keikkavaatteet, mennä saunaan ja aikaisin nukkumaan.

Uskon, että etäesitykset ovat tulleet jäädäkseen. Vaikka yleisötapahtumia lopulta aletaan taas järjestämään, on selvää, että yritykset jatkavat useiden kokousten pitämistä etänä. Useat firmat tilasivat minut viihdyttämään osallistujia kokouksen jälkeen tai sen tauolla. Tilaisuuden ei tarvitse olla profiililtaan juhlallinen, etteikö se kaipaisi hiukan kevennystä, icebreakeriä tai hetkeksi muuta ajateltavaa. Etäesitykset ovat myös tilaajalle helppoja ja kuluja säästäviä. Mikään ei voita live-esitystä, mutta haastavina aikoina pitää sopeutua olosuhteisiin ja kehittää uutta. Tässä tapauksessa poikkeustilan sijoitus kantaa hedelmää myös tulevaisuuteen.

Huomasin, että yksi tekijä etäkeikkojen onnistumisessa oman mielenlaadun suhteen on oikeanlainen valmistautuminen. Kun esiinnyn livenä, sparraan itseäni keikkakuntoon jo hyvissä ajoin ennen keikkapaikalle siirtymistä. Tietyt rituaalit auttavat pääsemään oikeaan mielentilaan. Käyn läpi tarvittavat varusteet joita esiintyessäni tarvitsen ja käyn mielessäni settini läpi. Puen keikkavaatteet, laitan hiukset, korut ja kaulalle partavettä, jota käytän ainoastaan esiintyessä. Tuoksu viestittää aivoilleni: tänään on go time. 

Omalle studiolle siirtyessä adrenaliinit eivät puske kroppaan kuten lavalle kiivetessä. Keho on stabiilissa arkitilassa. Ymmärsin, että huijatakseni muita minun pitää ensin huijata itseäni. Nykyisin heitän usein etäkeikan alussa vitsin: “laitoin partavettäkin teidän vuoksi!”. Läppä toimii vitsinä, mutta eniten se huvittaa itseäni. It’s funny because it’s true.

(Julkaistu aiemmin Paperiliiton lehdessä)

Kuva: Karri Harju

Olen kahvilla tutun tyypin kanssa. Luonnehdin henkilöä tutuksi, koska kaveruuteen tai ystävyyteen on vielä matkaa. Mies on fiksu, mukava ja asiallinen, mutta jokin hänen olemuksessaan estää aidon yhteyden avautumista. En jostain syystä pysty täysin rentoutumaan hänen seurassaan. Emme vain ole samalla aaltopituudella. Kun myöhemmin mietin asiaa, tajusin hänen olevan vuorovaikutustavoiltaan hyvin aktiivinen ja jopa dominoiva.

Dale Carnegie totesi legendaarisessa kirjassaan “How to Win Friends and Influence People” ihmisiin vaikuttamisesta: “Ainoa keino vaikuttaa ihmisiin on puhua asioista joista toinen haluaa puhua”. Me kaikki puhumme liikaa itsestämme ja asioista jotka meitä kiinnostavat, emmekä muista kiinnittää tarpeeksi huomiota siihen mitä toinen sanoo. Koska aito kuunteleminen harvinaista, on se myös tehokas tapa luoda itsestään kiinnostava ja miellyttävä vaikutelma.

Yhteisymmärryksen ja hyvän ensivaikutelman luominen uusien ihmisten kanssa on yleensä vaivan arvoista. Niin bisnesneuvottelut, työyhteisön kemiat kuin treffitkin sujuvat paremmin jos vaikutamme kiinnostavilta ja miellyttäviltä. Kun tehokkaimmilta myyjiltä kysytään heidän salaisuuttaan, on vastaukset usein saman suuntaisia: “kuuntele asiakasta ja ole läsnä hänen kanssaan”.

Hyvä yhteys vuorovaikutuksessa rakentuu rentoudelle ja avoimuudelle. Viittaamalla keskustelussa aiheisiin, kuten nöyryys, yhteys, autenttisuus ja avoimuus, luot heti vuorovaikutustilanteeseen oikeanlaisen mielenlaadun. Esimerkiksi omien heikkouksien esiin tuominen on sekä kiinnostavaa että aseistariisuvaa, kun se tehdään kevyesti ja huumorin varjolla. Älä siis yritä olla täydellinen. Kaikki viehättyvät ihmisistä, jotka osaavat nauraa itselleen eivätkä ota itseään liian vakavasti. Kerro itsestäsi anekdootti, jolle muut voivat nauraa.

Kun kuuntelet aidosti keskustelukumppaniasi kysyen tarkentavia kysymyksiä, luot välittömästi itsestäsi kiinnostavan kuvan. Kuunteluoppilaana ei kuitenkaan tarvitse loputtomiin olla. Kun hyvä yhteisymmärrys on rakennettu, voit siirtää omaa vuorovaikutustasi aktiivisemmaksi.

Katso silmiin aina pidempään kuin toinen. Ihmiset ymmärtävät toisiaan paremmin, kun katsekontakti on normaalia pidempi. Yritä räpytellä rauhallisesti. Tutkimuksissa on havaittu, että keskeytymättömän katsekontaktin jälkeen ihmiset pitävät toisistaan huomattavasti aiempaa enemmän. Suora katsekontakti antaa ihmisestä kypsemmän, itsevarmemman ja tehokkaamman kuvan kuin vähäinen katsekontakti.

Keskittyessä kuuntelemiseen avautuvat myös ovet tehokkaammalle havainnoinnille. Iso osa kommunikaatiostamme on nonverbaalista. Viestimme ilmein, mikroilmein, kehonkielellä, äänen painoilla ja sanavalinnoilla. Kaikesta tästä voit luoda kokonaisempaa kuvaa keskustelukumppanistasi, hänen toiveistaan, motiiveistaan ja peloistaan. Seuraa muutoksia kehonkielessä, kun keskustelussa nousee esiin tärkeitä asioita.

Keskustelukumppanin nojaaminen sinua kohti kertoo jo hyvästä yhteisymmärryksestä. Katsopa esimerkiksi rakastavaisia treffeillä. He nojaavat toisiaan kohden, liikuttavat kehoaan samanaikaisesti ja ottavat siemaukset lasistaan miltei synkronoidusti. Toisaalta ihmiset, jotka eivät ole samalla aaltopituudella, osoittavat tämän myös kehonkielellään. Myös katseiden kohtaamisen kesto kertoo, kuinka paljon ihmiset pitävät toisistaan.

Tehokas vaikuttaminen lähtee siis hyvästä yhteisymmärryksestä. Tilannetta kuvataan usein termillä “samalla aaltopituudella”, joka loppujen lopuksi tarkoittaa ihmisten samankaltaisuutta. Pidämme samanlaisista ihmisistä kuin itse olemme tai ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita meistä ja asioistamme.

Dale Carnegie kirjoitti kirjansa jo vuonna 1936, mutta paljoakaan ei ole yhteisymmärryksen rakentamisessa muuttunut. Carnegie tiivisti yhteisymmärryksen rakentamisen hienosti. “Voit saada enemmän ystäviä kahdessa kuukaudessa olemalla kiinnostunut muista ihmisistä kuin kahdessa vuodessa yrittämällä saada muita kiinnostumaan sinusta”.

****

Ajattele kuin mentalisti -verkkoluento nyt varattavissa.