Miksi laitan partavettä etäkeikoille?

Vuonna 2019 tein yli 140 keikkaa ja kirjoitin kirjan. Loppuvuodesta, tiukan pikkujoulurumban jälkeen, soitin yhdelle keikkamyyjistäni ja heitin, että ensi vuonna voisin tehdä vähän vähemmän keikkoja ja siirtää painopistettä isoihin tilaisuuksiin ja keikkakokonaisuuksiin. Sitten tuli koronakevät ja toiveeni toteutui kuin itsestään, tosin huomattavasti rajummin kuin ajattelin. Sähköposti alkoi kilistä tarjouspyyntöjen sijaan tilaisuuksien peruutuksia. Kalenteri tyhjeni päivä päivältä. Kukaan ei tiennyt kauanko tilanne kestäisi. Kollegoiden kesken pohdittiin, että luultavasti syksyllä tilanne palautuisi normaalimmaksi ja pääsisimme taas estradeille.

Ei palautunut, eikä palaudu vieläkään. Rokotteista huolimatta aikaa kuluu ennen kuin yhteiskunta pyörii vapaasti. Ja toisaalta moni epidemian aikana opittu asia on tullut jäädäkseen.

Ammattiesiintyjillä oli peiliin katsomisen paikka. Viihde on yhteiskunnan tärkeä tukipilari ja henkireikä, mutta poikkeustilan hetkellä narsistisinkin esiintyjä huomaa, ettei hänelle ole tällä hetkellä mitään tarvetta. Show doesn’t have to go on. Resursseja ohjataan hupiukkoja oleellisempiin asioihin ja tämä on täysin oikein. 

Hyväksyin mahdolliset riskit, kun hyppäsin turvallisista päivätöistä yksityisyrittäjäksi varsin kummallisella ja harvinaisella alalla. En ole koskaan hakenut taiteilijoille suunnattuja tukia. En pidä itseäni taiteilijana vaan viihdyttäjänä. Ihmiset maksavat kovalla työllä ansaitsemaansa rahaa siitä, että saan heidät unohtamaan työt hetkeksi. Jos keikkoja ei ole, pitää miettiä mitä tekee väärin. Jos keikkoja ei ole, koska yleisötapahtumien järjestäminen on kiellettyä, pitää adaptoitua ja miettiä uusia tapoja luoda elantoa.

Yksi väylä tulonlähteeksi oli etäkeikkailu. Yritykset, yhdistykset ja muut tahot järjestivät kokouksiaan ja pikkujoulujaan Zoomin, Teamsin ja Meetsin kautta ja tilausta viihteelle oli. Mielenkiintoiseksi tilanteen teki se, ettei valtaosa potentiaalisista keikkatilaajista tienneet uudesta viihdekonseptista mitään. Eikä tiennyt paljoa esiintyjätkään.

Ensimmäiseksi piti alkaa pohtia, kuinka oma viihteenmuoto toimisi etänä. Kysymyksiä oli enemmän kuin vastauksia. Mietin omaa lajiani, mentalismia ja sitä, kuinka illuusion ajatusten lukemisesta, suggestiotempuista, ihmisiin vaikuttamisesta alitajuisella tasolla ja tulevan ennustamisesta saisi toimimaan, kun yleisö ja yleisöstä esitykseen otetut avustajat ovat vain pieniä videoita ruudulla?

Huomasin pian kuitenkin innostuvani uudesta formaatista ja sen mahdollisuuksista. Omalla kohdallani luovuus alkaa kukkia sen rajoittamisesta. Kun luovuudelle annetaan tiukat raamit, on helpompi alkaa ajatella laatikon ulkopuolelta ja keksiä uusia ideoita. Innostuin mentalismista ja taikuudesta tavalla, jollaista en ollut vuosiin kokenut. Palasin samaan mielentilaan kuin parikymmentä vuotta sitten, kun aloin tosissani tutkia mentalismia ja illuusioiden mekaniikkaa.

Esiintyminen ilman yleisöä oli kenties  oman vaikeampi pala kakkua ja luullakseni syy miksi monet ammattiesiintyjät eivät lähteneet etäkeikkailuun lainkaan mukaan. Kun on tottunut siihen, että yleisö antaa energiaa, vuorovaikutusta ja reagoi esitykseen, on tietokoneen näytön edessä vaikea saada napsautettua samaa esiintymisvaihdetta päälle. Ensimmäiset etäkeikat olivatkin haastavia, mutta myös hyvin opettavaisia. Energia pitää olla kuin livekeikalla, vaikka meuhkaat yksin studiolla kameralle. Onneksi kokemusta on sen verran taustalla, että en lähtenyt soitellen sotaan vaan vedin testiesitykset ilmaiseksi tutuille ja someseuraajille ennen varsinaisia tilauskeikkoja.

Kun paketti oli kunnossa, alkoi markkinointi. Nettisivuille tiedot, promovideo esityksestä, vinkkiä ohjelmatoimistoille ja vetävä nimi esitykselle. Sanataiteen suurena ystävänä päädyin lopputulokseen “Etäilyttävää!”. 

Omalla kohdallani etäkeikat pelastivat syksyn taloudellisesti. Vaikka liikevaihto jäi kauas viime vuodesta, pysyi pää kuitenkin pinnalla. Sain paljon upeita etäkeikkoja, tein mm. useamman esityksen Googlen kansainväliselle puolelle, pääsin näyttämään saunassa keksimiäni temppuja Harvian etätilaisuudessa ja viihdytin lukuisia porukoita yhdistyksistä yrityksiin. Etäkeikkojen hyvä puoli on logistiikka. Kun normaalina pikkujouluperjantaina teen maksimissaan kolme keikkaa, ehdin viime vuonna heittää kuusikin keikkaa päivässä. Matkustaa ei tarvitse, eikä huolehtia keikkapaikalta toiseen siirtymisestä ja tilojen tekniikasta. Keikan jälkeen voi riisua keikkavaatteet, mennä saunaan ja aikaisin nukkumaan.

Uskon, että etäesitykset ovat tulleet jäädäkseen. Vaikka yleisötapahtumia lopulta aletaan taas järjestämään, on selvää, että yritykset jatkavat useiden kokousten pitämistä etänä. Useat firmat tilasivat minut viihdyttämään osallistujia kokouksen jälkeen tai sen tauolla. Tilaisuuden ei tarvitse olla profiililtaan juhlallinen, etteikö se kaipaisi hiukan kevennystä, icebreakeriä tai hetkeksi muuta ajateltavaa. Etäesitykset ovat myös tilaajalle helppoja ja kuluja säästäviä. Mikään ei voita live-esitystä, mutta haastavina aikoina pitää sopeutua olosuhteisiin ja kehittää uutta. Tässä tapauksessa poikkeustilan sijoitus kantaa hedelmää myös tulevaisuuteen.

Huomasin, että yksi tekijä etäkeikkojen onnistumisessa oman mielenlaadun suhteen on oikeanlainen valmistautuminen. Kun esiinnyn livenä, sparraan itseäni keikkakuntoon jo hyvissä ajoin ennen keikkapaikalle siirtymistä. Tietyt rituaalit auttavat pääsemään oikeaan mielentilaan. Käyn läpi tarvittavat varusteet joita esiintyessäni tarvitsen ja käyn mielessäni settini läpi. Puen keikkavaatteet, laitan hiukset, korut ja kaulalle partavettä, jota käytän ainoastaan esiintyessä. Tuoksu viestittää aivoilleni: tänään on go time. 

Omalle studiolle siirtyessä adrenaliinit eivät puske kroppaan kuten lavalle kiivetessä. Keho on stabiilissa arkitilassa. Ymmärsin, että huijatakseni muita minun pitää ensin huijata itseäni. Nykyisin heitän usein etäkeikan alussa vitsin: “laitoin partavettäkin teidän vuoksi!”. Läppä toimii vitsinä, mutta eniten se huvittaa itseäni. It’s funny because it’s true.