”Huolilaatikko” -meditaatioäänite hyödyntää tunnetun terapeutin Milton Ericksonin kehittämiä hypnoositekniikoita, jotka ovat auttaneet lukemattomia ihmisiä ympäri maailmaa löytämään mielenrauhan. Äänitteen avulla opit visualisoimaan huolesi ja sulkemaan ne pois mieltäsi kuormittamasta – ikään kuin lukitsisit ne raskaaseen, metalliseen laatikkoon. Sinun ei tarvitse kantaa niitä mukanasi.

Psychic Entertainers Association on mentalistien kattojärjestö, johon kuuluu noin parisataa ammattimentalistia ympäri maailmaa. Järjestöön ei ole helppo päästä, vaan jäsenyys vaatii suosittelun kolmelta jo kerhoon kuuluvalta jäseneltä sekä melko pitkällisen hakuprosessin. Olen itse historian toinen suomalainen jäsen ja olen kuulunut PEA:han vuodesta 2015.

Yksi kysymyksistä, joita minulle toistuvasti esitetään kuuluu “jännittääkö sinua esiintyminen”. Vastaus ei ole yksiselitteinen. Joskus jännittää, joskus ei. Jos esiinnyn tavallisella yrityskeikalla, ei minua pahemmin jännitä. Vatsassa saattaa olla perhosia jotka kutkuttelevat miellyttävästi, mutta räpiköivää lepakkoa siellä ei ole. Esiintymisjännitys ja esiintymisinto ovat kaksi eri asiaa. Uudet asiat jännittävät aina, joskus positiivisella, toisinaan negatiivisella tavalla.

Monet kokevat meditoinnin vaikeaksi, vaikka loppujen lopuksi kyse on hyvin yksinkertaisesta ja helposta tavasta edistää mielenrauhaa. Voimme ohjelmoida mieltämme erilaiseen mielentilaan esimerkiksi muistojen avulla.

Ota mukava asento, laita silmät kiinni ja laita äänitys soimaan (soitin tekstin yläpuolella). Tässä ei kestä kuin alle viisi minuuttia.

Sain juuri korvanappiini tiedon, että minut kutsuttiin kesäkuussa sekä esiintymään että luennoimaan Meeting of the Minds mentalistikongressiin Albuquerqueen, New Mexicoon, Yhdysvaltoihin. Meeting of the Mindsin järjestää Psychic Entertainer’s Association, jonka ylpeä jäsen olen. Kyseiseen yhdistykseen ei ole helppo päästä, jäsenyys vaatii syvällisen ymmärryksen mentalismin saloista, vuosien ammattikokemuksen sekä muutaman jo yhdistykseen kuuluvan jäsenen suosituksen.

Tammikuu on meille viihdealan työläisille yleensä rauhallista aikaa. On nähty taas lukuisat pikkujoulut, matkamittariin on napsahtanut tuntuva määrä kilometrejä, on tavattu lukemattomia ihmisiä ja kuultu monet aplodit. Loppuvuoden intensiivisyys totuttaa aivoni adrenaliini-, dopamiini- ja serotoniiniryöppyihin.

Keskustelin taitelijaystäväni kanssa keinoälyn vaikutuksesta taiteeseen ja kulttuuriin. Keinoälyt, kuten esimerkiksi Midjourney ja DALL-E tuottavat sopivilla parametreilla jo hyvinkin uskottavasti esimerkiksi tietyn taiteilijan tyylistä grafiikkaa. Jos keinoälyä pyytää tuottamaan vaikkapa Hugo Simbergin tyylisen maalauksen Jeesuksesta nakkikioskilla, se kahlaa läpi Simbergin tuotannon, kuvastot Jeesuksesta ja nakkikioskeista ja yhdistelee parhaansa mukaan näistä järkevän sommittelun. “Keinoälyllä ei ole aitoa luovuutta, vaan se vain kopioi ihmistaiteilijoiden kädenjälkeä ja mielenmaisemaa”, ystäväni kritisoi.

Esiinnyn yritystilaisuudessa, jossa reilun sadan hengen yleisöstä vain kourallinen on suomalaisia. Muut ovat saksalaisia, ruotsalaisia, intialaisia, ranskalaisia ja Aasiakin on edustettuna. Teen illan viimeisen temppuni, astelen lavan etuosaan ja lopetan setin lauseella: “My name is Jose Ahonen, and I wish all of you a magical evening.” Aplodit alkavat raikua tilassa, kuin starttipistoolin käskystä. Muutama ihminen nousee heti seisaaltaan taputtamaan.

Paranormaalien ilmiöiden tutkija Fiona Broome yllättyi täysin kuullessaan, että Nelson Mandela kuoli vuonna 2013. Eikä hän ollut yksin. Monet ihmiset ympäri maailmaa muistavat Mandelan kuolleen vankilassa 1980-luvulla. Mandelan kuolema ei ole ainoa kollektiivinen muistiharha. Darth Vader ei sanonut Star Wars elokuvassa “Luke, I am your father”, vaan “No, I am your father”. Legendaarinen lasten animaatio ei ollut “Flinstones”, vaan “Flintstones”. Eikä Looney Toons ollut Toons, vaan Looney Tunes. Eikä Monopoli-ukkelilla ole monokkelia. Niin ja muistatko kohtauksen James Bond elokuvasta Kuuraketti, jossa Rautahammas hymyilee vaalealle tytölle ja tyttö hymyilee takaisin. Voisin vannoa, että tytöllä oli hammasraudat, mutta ei ole.

Mentalismiesitykseni alussa kerron yleisölle, että he voivat katsoa showta kahdesta näkökulmasta: joko vain nauttien ihmeistä tai yrittäen ratkaista kuinka temput toimivat. Etenkin insinöörit tuntuvat pitävän jälkimmäisestä vaihtoehdosta. Insinöörin tärkein tehtävä on ratkaista ongelmia, joten tämä annettakoon anteeksi. Ammattini ansiosta useimmat taikatemppujen mekanismit ovat jo minulle tuttuja, mutta toisinaan pääsen myös kokemaan temppuja, joiden toimintaperiaatetta en ymmärrä. Näinä harvinaisina hetkinä nautin hämmästyksen tunteesta, enkä edes yritä miettiä kuinka temppu tehtiin. Taikuuden kokeminen itsessään on kiinnostavaa, salaisuudet ovat useimmiten lopulta tylsiä ja niiden ymmärtäminen pilaa illuusion.

Esiinnyn yksityiskeikalla Espoossa. Porukka on pieni, ihmisiä on vain noin kymmenkunta. Sivistynyttä ja toimeentulevaa väkeä, shampanjalasit kädessä ja päällä asian mukaiset juhlavaatteet. Annan avustajalle pelikortin kumpaankin käteen ja pyydän muistamaan kortit. Tartun häntä ranteista ja näytän vielä: vasemmassa kädessä patakuningas, oikeassa hertta kolme. Käännän ranteet ympäri niin, että kortit eivät enää näy ja pyydän katsojaa olemaan tarkkana, missä mikäkin kortti milloinkin on. Liikutan käsiä muutaman kerran ristiin, allekkain, kauemmaksi toisistaan ja lopulta kysyn, kumpi kortista on missäkin kädessä? Katsoja voitonvarmana kertoo, mikä kortti on missä. 

Millainen on sisäinen äänesi? Kuuletko mielessäsi oman äänesi, vai kenties jonkun ihan toisen? Tutkimusten mukaan ihmisten sisäisissä äänissä on hyvin paljon vaihtelua. Vaikka iso osa “kuulee” oman äänensä, saattaa ääni olla äidin, aivan vieraan ihmisen tai vaikkapa Dolmio-mainoksen italialaisten hahmojen. Tuttujeni kanssa asiasta keskustellessani yllätyin siitä, kuinka erilaisia sisäisiä ääniä ihmisillä oli. Yksi luonnehti ääntä “Dressman” ääneksi, toinen kertoi että ääni vaihtuu tilanteen mukaan. Yksi ei tunnistanut sisäistä ääntä lainkaan.

Itse huomaan sisäisen ääneni juttelevan voimakkaammin tilanteissa, joissa olen jonkinlaisessa stressitilassa. Keikalle lähtiessäni sisäinen ääneni muistuttelee: “Onko kaikki nyt varmasti pakattu? Katso nyt vielä kerran, kuitenkin unohdit jotain”. Hiljennän sisäisen ääneni kuin teini äitinsä. “Joo, joo, on on”. Keikkapaikalla huomaan unohtaneeni jotain.