Elokuva varasti shown

Mietin aamulla outoa ajatusta, joka alkoi kutittaa takaraivossa eikä jättänyt rauhaan.

Kun elokuvia alettiin alun perin näyttää yleisölle, ne eivät olleet oma itsenäinen taiteenlajinsa. Ne olivat osa taikureiden esityksiä. Yksi ihme muiden joukossa. Osa ohjelmaa. Yleisö istui katsomassa, kun joku kadotti kolikon tai sahasi naisen kahtia – ja sitten, kuin bonuksena, heille heijastettiin kuva junasta, joka saapui asemalle. Ja sekin sai ihmiset kiljahtamaan ja juoksemaan karkuun.

Yksi varhaisimmista esimerkeistä taikuuden ja elokuvan yhteydestä on Georges Méliès. Hän oli ranskalainen taikuri, joka ihastui liikkuvaan kuvaan heti nähtyään Lumièren veljesten keksinnön. Méliès ei halunnut dokumentoida todellisuutta, vaan rakentaa uusia. Hän käytti elokuvakameran teknisiä virheitä hyväkseen ja kehitti niistä temppuja: pysäytyksiä, kaksoisvalotuksia, häviämisiä ja ilmestymisiä. Hän maalasi kuvia suoraan filmille ja loi tarinoita, joissa logiikka antoi periksi mielikuvitukselle. Méliès ei siis siirtynyt taikuudesta elokuvaan – hän otti taikuuden mukaan, ja alkoi elokuvan kautta tehdä entistä suurempia ihmeitä. Hänen tunnetuin elokuvansa, A Trip to the Moon vuodelta 1902, näyttää yhä, miten taikuri voi rakentaa kokonaisen maailman yhdestä kysymyksestä: entä jos?

Harry Houdini muistetaan yleensä kahleista, lukituista arkkuista ja tempusta, jossa hän sukeltaa vesitankkiin käsiraudoissa. Mutta harvempi tietää, että Houdini oli myös elokuvantekijä. Hän ei tyytynyt pelkästään näyttämön puitteisiin, vaan halusi laajentaa temppunsa valkokankaalle. Houdini näytteli, tuotti ja käsikirjoitti elokuvia, joissa yhdistyi hänen erikoisosaamisensa: pakeneminen, jännitys ja yliluonnollisuuden rajalla keikkuvat elementit. Hollywoodin Walk of Famella hänen tähtensä ei ole annettu taikuudesta, vaan elokuvaurasta. Houdini ymmärsi varhain, että taikuuden kieli voi vaihtaa muotoa, mutta kaikessa on kyse illuusion rakentamisesta.

Mutta jokin muuttui. Elokuva ei jäänyt ohjelman loppuun vaan alkoi hitaasti ryömiä esityksen ytimeen. Se kasvoi ulos taikuuden kylkiäisen roolista ja alkoi viedä kaiken tilan. Yleisö vaihtui. Ovet avattiin vain elokuvalle. Ja taikurit jäivät taka-alalle, osin siksi, että elokuva pystyi tekemään sen kaiken mihin taikuus pyrki, mutta isommin. Se pystyi luomaan kokonaistodellisuuksia, joissa ihmeet olivat sääntö eikä poikkeus. Tarinat, hahmot, leikkaukset, musiikki. Illuusiosta tuli kokonainen maailma.

Taikuus jäi marginaaliin. Ei siksi, että se olisi muuttunut huonommaksi, vaan siksi, että suurin osa taikuudesta ei muuttunut lainkaan.

Kalle Nio & Fernando Melo, Tempo

Moni taikuri edelleen keskittyy vaan taikuuteen. Hiottua tekniikkaa, hyviä one-linereita ja hämmästystä. Ihmiset viihtyvät, nauravat, ihmettelevät. Usein kuitenkin puuttuu tarina, tunne, kasvu, kaari. Se, mikä tekee esityksestä kokonaisuuden eikä vain sarjan erillisiä kikkailuja. Usein puuttuu ajatus siitä, että esitys voisi todella sanoa jotain.

On helppo ymmärtää, miksi taikuri esiintyy yritys- tai yksityisjuhlissa: silloin rooli on viihdyttää ja pitää tunnelma hyvänä, eikä punaisia lankoja tai draamakaaria rakenneta. Sooloesityksissä sen sijaan yleisölle on aikaa, tilaa ja keskittymiskykyä – silloin voi luoda jotakin syvempää, kantavampaa. Suomestakin löytyy taikureita, jotka ovat tarttuneet tähän mahdollisuuteen. Yksi niistä on Kalle Nio, jonka läpimurtoesitykset yhdistävät näyttämötaikuutta, visuaalista teatteria ja videotaidetta, ja jonka teokset kuten Cutting Edge (Chainsaw Dance) ovat saaneet ansaittua kansainvälistä huomiota. Nio näyttää, että taikuus voi olla enemmän kuin temppu, se voi olla kokemus, ihan oikeaa taidetta.

Haluan muuten korostaa, ettei varieteeviihde tai perinteinen taikuus ole millään tavalla väärässä tai tyhjässä roolissa. Päinvastoin – se on upeaa viihdettä, hyviä hetkiä, kepeää iloa, eskapismia. Joskus kaipaamme viihdettä, toisinaan syvällisemmälle taiteelle on paikkansa.

Olen esiintynyt itse lavalla tuhansia kertoja, nähnyt satoja kollegoita, todistanut lukemattomia hetkiä joissa ihmisten suut loksahtavat auki. Mutta olen myös nähnyt niitä hetkiä, joissa yleisö ei vain hämmästy, vaan hiljenee. Liikahtaa. Syntyy tunne, että tapahtui jotain enemmän. Siinä on ero. Silloin taikuus alkaa muistuttaa elokuvaa. Tai ehkä tarkemmin sanottuna, silloin se palaa siihen, mitä elokuva varasti.

Kaikki merkittävät taikurit ovat ymmärtäneet tämän ja rikkoneet lajin rajoja. Tuoneet mukaan symboliikkaa, estetiikkaa, mytologiaa, musiikkia, draaman kaaria. Ja siinä kohtaa taikuus ja elokuva lähestyvät toisiaan: molemmat käsittelevät illuusiota, mutta myös ihmisyyttä. Ne voivat naurattaa, pelottaa, hämmentää, liikuttaa, mitä vain.

Elokuva kehittyi, koska sen oli pakko. Muuten se olisi jäänyt kuriositeetiksi, visuaaliseksi tempuksi. Taikuus ei ole aina tehnyt samaa kehitystyötä. Siksi se on marginaalissa.

Mutta marginaali ei ole huono paikka. Se on reunaa. Ja reunasta näkee sekä keskelle että horisonttiin.

Ja mikä tärkeintä: marginaalissa on tilaa. Tilaa keksiä taikuus uudelleen, rakentaa sen varaan jotakin, joka ei ole pelkkää hämmästystä vaan tunnetta, ajatusta ja kokemusta. Taikuus tulee ehkä aina pysymään marginaalissa, mutta se ei tarkoita, ettei sillä olisi voimaa. Päinvastoin. Elokuvat lainaavat taikuuden kieltä jatkuvasti. Leikkaukset, väärät johdatukset, rytmi ja illuusio – kaikki ne ovat taikurin työkaluja, vain isommalla kankaalla.

Mutta elokuva ei voi koskaan tehdä yhtä asiaa. Se ei voi katsoa katsojaa silmiin. Se ei voi reagoida, muuttua, elää hetkessä. Taikuus voi.

Hyvä taikuus ei vain viihdytä vaan kutsuu mukaan. Se ottaa yleisön osaksi tarinaa, rakentaa illuusion yhteisestä todellisuudesta, joka syntyy juuri nyt, juuri tässä, elävänä.