Ihmeidentekijän pitää itse uskoa ihmeisiin

“Näkymätön köysi”

Yli luonnollisen -kiertue, 2024. Kuva: Sampo Pystynen

Jos haluan, että joku kaatuu, kun vedän häntä näkymättömällä köydellä, minun täytyy itse uskoa, että vedän oikeasti. Ei ole olemassa köyttä, ei mitään konkreettista. On vain minä, toinen ihminen ja jotain maagista, mikä tapahtuu siinä välissä, jos kaikki loksahtaa kohdalleen.

Mentalismi on monella tavalla taitoa saada ihmiset tuntemaan asioita, joita ei oikeasti tapahdu. Se on illuusioita, sanoja, mielenhakkerointia ja psykologisia silmänkääntötemppuja. Mutta silti kaikkein toimivimmat hetket syntyvät silloin, kun esiintyjä on täysin rehellinen kokemuksensa kanssa. Kun minä uskon siihen mitä teen, se muuttuu todeksi myös katsojalle.

Tämä ei tarkoita, että uskoisin yliluonnollisiin voimiin tai siihen, että ajatus voisi taivuttaa metallia. Mutta jos haluan, että joku todella kokee vaikkapa näkymättömän narun kehonsa ympärillä, minun täytyy tietää, miltä vastaava kokemus tuntuu minussa itsessäni. Ei älyllisesti, vaan kehollisesti ja tunnetasolla.

Tätä oivallusta ei tullut heti. Kun aloitin suggestion ja hypnoosin opiskelun, lähestyin sitä samalla tavalla kuin kaikkea muutakin esiintymiseen liittyvää. Harjoittelin käsikirjoituksia, testasin tekniikoita, katsoin miten muut tekevät. Mutta jotain puuttui. Vaikka tein kaiken "oikein", kokemukset jäivät pintaan. Niissä ei ollut syvyyttä, eikä niihin syntynyt samaa resonanssia kuin niissä esityksissä, joita itse olin katsojana kokenut voimakkaiksi.

Sitten tapahtui jotain, mitä voisi kutsua käännekohdaksi. Tajusin, että olen rakentanut kokemuksia ulospäin, mutta jättänyt kokonaan välistä yhden olennaisen vaiheen. En ollut itse koskaan täysin astunut siihen rooliin, jota ehdotin muille. En ollut todella tuntenut sitä, miltä tuntuu, kun jokin tapahtuu ilman että tietää miksi. Miten keho reagoi, kun ei enää ole ihan varma johtaako sitä itse vai jokin muu.

Jossain vaiheessa aloin kokeilla asioita toisin. En enää miettinyt, miten saisin toisen vakuuttuneeksi. Aloin keskittyä siihen, miltä kokemuksen pitäisi tuntua minusta käsin. Kun vedän näkymätöntä narua, en kuvittele, että ehkä tämä toimii. Kuvittelen, että naru on olemassa. En näyttele sen olemassaoloa, vaan tiedän sen olevan siinä. Käteni tarttuu johonkin, joka on yhtä todellinen kuin jos se olisi fyysinen köysi. Kun vedän siitä, olen täysin varma, että ihminen tulee kaatumaan. Ei ehkä, ei mahdollisesti, vaan varmasti.

Aloin myös keskittyä siihen, miltä kokemuksen pitäisi tuntua minussa. Aloin kuvitella tilanteita, joissa joku vetäisi minua näkymättömällä köydellä. En leikkinyt, en näytellyt, vaan oikeasti annoin itseni kokea vedon tunteen, horjumisen, sen pienen hetken epävarmuutta, jolloin keho menee eikä järki ehdi estää. Harjoittelin niin kauan, että kehoni alkoi uskoa siihen.

Nämä havahtumiset muuttivat kaiken. Kehonkielen. Äänenpainon. Katseen. Läsnäolon. Ja kun minä uskon siihen, siitä tulee myös toiselle totta.

Huomasin muutoksen välittömästi esityksissä. Jotain oli muuttunut. En ollut muuttanut sanojani, en lisännyt tehoa ääneeni tai tehnyt eleitä isommiksi. Ainoa ero oli se, että uskoin siihen mitä tein.

Tämä oivallus ei rajoitu pelkästään esiintymiseen. Olen huomannut saman ilmiön myös arkisessa vuorovaikutuksessa. Kun ihminen ei itse usko siihen mitä sanoo, sen kyllä aistii. Se näkyy pienissä eleissä, silmien liikkeissä, äänenpainossa, kehon asennossa. Toisen ei tarvitse analysoida sitä tietoisesti. Se vain tuntuu. Ja vastaavasti silloin kun puhuja on aidosti linjassa itsensä kanssa, kuuntelija tuntee senkin.

Uskottavuus ei ole jotain, mitä rakennetaan puhumalla vakuuttavasti tai pukeutumalla oikealla tavalla. Uskottavuus syntyy kokemuksesta. Siitä, että olet itse kulkenut sen reitin, jota ehdotat toiselle. Jos haluan, että joku tuntee jotain epätavallista, minun täytyy ensin tietää, miltä se tuntuu. Vasta silloin voin johdattaa toisen siihen.

Usein kuulee sanottavan, että pitää "myydä oma tarinansa" tai "uskoa itse siihen mitä tekee". Se kuulostaa kliseeltä, mutta siinä on silti perää. Uskominen ei tarkoita sinisilmäisyyttä eikä sitä, että kaikki pitäisi ottaa todesta. Se tarkoittaa, että antaa kokemukselle tilan tapahtua. Ottaa riskin, että ehkä se ei toimi, mutta ehkä toimii. Juuri siinä epävarmuudessa piilee voima.

Kun minä uskon, en vain esitä – vaan elän sen. Ja kun kokemus välittyy toiselle, hän ei ehdi analysoida tai epäillä. Siinä hetkessä se on totta. Se riittää.

Alaviitteet:

Ideomotorinen reaktio: Termi kuvaa kevyitä, usein tiedostamattomia lihasliikkeitä, jotka voivat syntyä pelkästä ajatuksesta. Näitä liikkeitä hyödynnetään usein suggestiossa ja esimerkiksi heilurikokeissa. Ks. Carpenter, W.B. (1852). Principles of Mental Physiology.

Dissosiaatio: Psykologinen ilmiö, jossa havainto, tunne tai ajatus irtaantuu hetkellisesti normaalista tietoisuudesta. Tämä voi mahdollistaa suggestiivisten kokemusten syntymisen. American Psychiatric Association, DSM-5 (2013).

Hypnoottinen vastaanottavuus: Tutkimusten mukaan noin 10–15 % ihmisistä on erityisen alttiita hypnoosille, mutta lähes kaikki voivat kokea suggestiivisia ilmiöitä, kun olosuhteet ovat oikeat. Ks. Kirsch, I., Montgomery, G., & Sapirstein, G. (1995). Psychological Bulletin.