The Telepathy Tapes. Telepaattiset lapset: Mystiikkaa vai manipulointia?
Viime kuukausina yksi podcast-maailman puhutuimmista ilmiöistä on ollut "The Telepathy Tapes." Ohjelma pureutuu kiehtovaan ja kiisteltyyn aiheeseen: telepaattisiin lapsiin, joilla väitetään olevan ainutlaatuinen kyky kommunikoida ilman sanoja. Useat jaksot keskittyvät erityisesti autistisiin lapsiin, joiden vanhemmat ja hoitajat kertovat tarinoita uskomattomista, lähes yliluonnollisista yhteyksistä. Kuulijoita houkutellaan kauniilla tarinoilla, joissa puhutaan henkisestä yhteydestä, syvästä rakkaudesta ja siitä, kuinka telepatia on mahdollistanut kommunikoinnin, joka muuten olisi ollut mahdotonta.
Mutta kuinka paljon tästä kaikesta on totta? Ja mitä voimme oppia historiasta, kun käsittelemme tällaisia väitteitä?
Fasilitoinnin ongelma
Podcastin ytimessä on hahmo nimeltä tohtori Powell, joka on esitelty neuropsykiatrina, tutkijana ja kirjailijana. Powell kertoo olleensa Harvardin yliopiston tiedekunnassa ja työskennelleensä neurotieteen merkittävimpien asiantuntijoiden kanssa. Hänen mukaansa hänen lääkärinoikeutensa peruttiin hänen kirjansa "The ESP Enigma" julkaisemisen jälkeen, mutta palautettiin myöhemmin, kun hänen tutkimuksensa tarkastettiin. Julkiset dokumentit Oregonin lääketieteellisestä lautakunnasta kuitenkin paljastavat, että Powellin oikeudet evättiin hänen hoitokäytäntöjensä vuoksi, mukaan lukien huono terapian hallinta ja potilaskirjanpidon puutteet. Vaikka hän sai oikeutensa takaisin tiukoin ehdoin, hänen lisenssinsä on sittemmin vanhentunut.
Ensimmäinen askel kriittisessä tarkastelussa on ymmärtää, kuinka tällaiset ilmiöt usein toimivat. Monissa "The Telepathy Tapes" -jaksoissa viitataan tapauksiin, joissa lapsen väitetään kommunikoineen telepaattisesti esimerkiksi kirjoituskoneella tai tabletilla. Tällaiset väitteet kuulostavat hämmästyttäviltä, mutta skeptinen analyysi tuo esiin toisenlaisen selityksen: fasilitoitu viestintä.
Fasilitoitu viestintä tarkoittaa menetelmää, jossa fasilitoija ohjaa avustettavan henkilön kättä kirjoittamisen aikana. Vuonna 2005 Jyväskylän yliopiston pro gradu -tutkielmassa "Fasilitointi – faktaa, fiktiota vai filunkia?" osoitettiin, että oppilaat onnistuivat fasilitoiden kirjoittamaan oikeita vastauksia vain silloin, kun fasilitoija näki tai kuuli annetun tehtävän. Sokkotesteissä, joissa fasilitoija ei ollut tietoinen vihjeistä, vastaukset olivat merkityksettömiä tai täysin virheellisiä. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että fasilitoitu viestintä ei todellisuudessa perustu avustettavan kykyyn kommunikoida, vaan fasilitoijan alitajuisiin liikkeisiin ja vihjeisiin.
Fasilitoinnin epäluotettavuus on herättänyt kriittistä keskustelua myös sen eettisistä ulottuvuuksista. Onko oikein luoda illuusio kyvystä, joka ei ole avustettavan itsenäisesti hallittavissa? Entä kuinka tällaiset väärät uskomukset voivat vaikuttaa avustettavan elämään, koulutukseen ja kuntoutukseen?
Houdinista Randiin
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun uskomattomia väitteitä kyseenalaistetaan. Historia on täynnä tapauksia, joissa taikurit ja mentalistit ovat osoittaneet, kuinka näennäisesti yliluonnolliset ilmiöt perustuvat huolellisesti piilotettuihin tekniikoihin. Harry Houdini, joka tunnetaan erityisesti pakoesityksistään, käytti viimeiset vuotensa debunkatakseen meedioita, jotka hyödynsivät surevien ihmisten toiveita yhteydestä edesmenneisiin läheisiinsä.
Samoin James Randi oli väsymätön kriitikko, joka paljasti useita huijauksia, kuten televiestinnällisiä "ihmeitä" ja paranormaaleja väitteitä. Hänen työtään motivoivat sekä totuuden etsiminen että halu suojella ihmisiä manipuloinnilta. Mentalistit, kuten Derren Brown, ovat myös osoittaneet, kuinka suostuttelun, psykologisten vihjeiden ja illuusioiden avulla voidaan luoda vaikutelma yliluonnollisista kyvyistä.
Kun taikurit ja mentalistit ottavat kantaa tällaisiin aiheisiin, on helppo syyttää heitä ilonpilaajiksi. Mutta tarkoituksemme ei ole viedä mystiikkaa maailmasta, vaan tarjota realistinen näkökulma. Työmme on huijata ihmisiä viihteen vuoksi, joten tunnistamme nämä tekniikat paremmin kuin monet akateemiset tutkijat. Tämä ei tee meistä kaikkitietäviä, mutta se antaa meille ainutlaatuisen kyvyn havaita, missä ja miten huijausta voi tapahtua.
"The Telepathy Tapes" on kiehtova kuuntelukokemus, mutta se muistuttaa meitä myös siitä, kuinka tärkeää on tarkastella tällaisia väitteitä kriittisesti. Yliluonnollinen ei ole automaattisesti mahdotonta, mutta uskomattomien väitteiden tueksi tarvitaan uskomattoman vahvoja todisteita. Ja joskus, kun tarinat kuulostavat liian hyviltä ollakseen totta, niillä on tapana olla juuri sitä.
Olisin henkilökohtaisesti hyvin innoissani, jos tohtori Powellin väitteet osoittautuisivat todeksi. Siihen asti, kunnes vahvempia todisteita kuin epäviralliset havainnot löytyvät, en kuitenkaan jää odottamaan henkeäni pidätellen.