Esiinnyn yksityiskeikalla Espoossa. Porukka on pieni, ihmisiä on vain noin kymmenkunta. Sivistynyttä ja toimeentulevaa väkeä, shampanjalasit kädessä ja päällä asian mukaiset juhlavaatteet. Annan avustajalle pelikortin kumpaankin käteen ja pyydän muistamaan kortit. Tartun häntä ranteista ja näytän vielä: vasemmassa kädessä patakuningas, oikeassa hertta kolme. Käännän ranteet ympäri niin, että kortit eivät enää näy ja pyydän katsojaa olemaan tarkkana, missä mikäkin kortti milloinkin on. Liikutan käsiä muutaman kerran ristiin, allekkain, kauemmaksi toisistaan ja lopulta kysyn, kumpi kortista on missäkin kädessä? Katsoja voitonvarmana kertoo, mikä kortti on missä. 

”Totta”, vastaan, ”avustajamme oli kyllä tarkkaavainen korttien suhteen. Se, mitä hän ei huomannut on, että minulla on nyt hänen kellonsa!” Ojennan kellon takaisin ja porukka repeää nauramaan.

Temppu saa aina hyvät reaktiot, mutta tällä kertaa aistin yleisössä jopa normaalia voimakkaamman riemun. Syy tähän selviää keikan jälkeen, kun tilaaja tulee kertomaan:
“Otit muuten täysin oikean tyypin tuohon kellon varastamiseen, hän on kellokeräilijä, eikä hänellä koskaan ole alle kymppitonnin kelloa ranteessa.”

Vaikka suuri osa ihmisistä katsoo nykyisin ajan kännykästä tai älykellosta, löytyy vielä myös pieni porukka miehiä, jotka suhtautuvat intohimolla arvokelloihin. Harrastus on kasvanut etenkin nuorten miesten keskuudessa. Yllätyin, kun eräs hyvä ystäväni ja kollegani oli ostanut aidon Rolexin Datejust, arvoltaan noin 8000 euroa. Kaveri on huomattavasti minua nuorempi ja vaikka hän on taidoiltaan varsin pätevä, on hän vielä viihdetaiteilijan urallaan alkumatkalla. Itseäni hirvittäisi laittaa moinen summa kelloon, mutta kaverini kertoi kellon arvon jopa nousseen.
“Yhdellä kaverillani oli 15000 euron kello, jonka arvo parhaimmillaan kävi kymmenkertaisena. Omani arvo ei paljoa ole noussut, mutta ei se luultavasti juuri laskekaan. Pidän kelloa järkevänä sijoituksena.”

Uskon tämän. Hajamielisyyteni tuntien en silti uskaltaisi sijoittaa tuhansia euroja kelloon, jonka luultavasti unohtaisin jonnekin hotelliin, kuten kävi arvokkaalle hopeasormukselle jonka tilasin käsintehtynä Yhdysvalloista.

Ystäväni kiinnostus kelloihin periytyi hänen sedältään ja isältään, joilta löytyi molemmilta ranteista tasokkaat kellot jo 1970-luvulta lähtien. Kun kellofaneja jututtaa, huomaa, että tarina on aika yleinen. Kello on miehinen juttu, joka matkustaa perintönä isältä pojalle joko fyysisesti tai vähintään henkisellä tasolla. Kello on myös usein ainoa koru, joka koetaan miehisenä ja jopa maskuliinisuuden symbolina.

Arvokellot ovat tulleet uudelleen trendikkääksi kulttuurin kautta. Rap-artistit ja urheilijat käyttävät näyttäviä klassikkokelloja ja niiden rohkea esitteleminen kuuluu olennaisesti kulttuuriin. Kellofanit muistavat myös mainita, että hyvä on kello on työkalu. Jotkut kellot ovat tarkoitettu autoiluun, toiset lentämiseen, kolmannet sukeltamiseen. Kellon omistaja arvostaa tietoa, että kellon kanssa voisi huoletta sukeltaa tuhansiin metreihin, vaikka omat sukellukset jäävätkin mökkirannassa lapsen pudottaman puhelimen noutamiseen. Mielikuvat seikkailuista kutkuttavat arjen oravanpyörässä juoksevaa tavallista miestä.

Kun älykello mittaa stressitasot ja unenlaadut ja siitä voi lukea sähköpostit, tarjoaa arvokellot lähinnä ominaisuuksia joista ei ole minkäänlaista käytännön hyötyä tavalliselle tallaajalle. Mutta käytäntö ei ole kaikki kaikessa. Tarvitsemme unelmia, mielikuvia ja tavoitteita. Arvokas kello symboloi monelle palkintoa kovista saavutuksista. Ja voisiko olla niin, että ajan etenemisen tarkasteleminen arvokkaasta kellosta muistuttaa meitä myös ajan arvokkuudesta? Loppujen lopuksi materia ja raha ovat täysin toissijaisia asioita ajan merkityksen rinnalla. Aikamme on rajallinen ja vuodet vierivät iän myötä nopeammin ja nopeammin. Kello muistuttaa siitä, että se käy.

(Julkaistu Paperiliitto lehdessä 10/22)