(Julkaistu aiemmin Paperiliiton lehdessä)

Keikkakiireiden vuoksi vuosi vuodelta siirretty ajatus uudesta kodista toteutui viimein. Koronan kurittama keikkakalenteri antoi sen verran tilaa, ettei tekosyille ollut enää varaa. Muuton psykologisesti mielenkiintoinen puoli on vanhojen tavaroiden läpikäynti. Vintiltä löytyy outoja matkamuistoja, tuparilahjoja, valokuvia, CD-levyjä, vaatteita ja omassa tapauksessani taikatemppuja, joille ei ole ollut mitään käyttöä vuosiin mutta roskiinkaan en ole hennonut heittää. Siellä ne kuitenkin ovat olleet kaikki nämä vuodet, reliikkeinä menneisyydestä, entisistä parisuhteista ja elämäntilanteista.

En koe itseäni sentimentaalisena ihmisenä, eikä vanhojen rojujen kaatopaikalle kärrääminen tuota suurempaa ahdistusta. Silti vanhoja valokuva-albumeita selaillessa alkavat aivoni väkisinkin soittaa Mamban “Valokuvia”.

Ja jonkun kauan sitten unohtuneen

Tunsin liikuttavan minua

Kun olohuoneen sohvaan juutuin

Katselemaan noita kuvia

Ja minä inhoan Mambaa.

Poikkeuksetta omat kuvat vuosien takaa näyttävät aina typeriltä. Kauhistelen vaatevalintojani ja hiusmalliani. Toisaalta monia hauskojakin muistoja palaa mieleen. Juhannusjuhlat vuonna 2001. Luultiin olevamme aikuisia, mutta ihan kakaroitahan niissä kuvissa pelleilee. Yritän muistella mitä tuolloin ajattelin, millainen maailmankuvani oli ja mitä vuosituhannenvaihteen Jose ajattelisi vuoden 2020 Josesta. Haluaisin uskoa, että ihailisi, mutta todennäköisesti pitäisi epäilyttävänä keski-ikäisenä porvarina.

Ilman muuttoakin on silti joskus hyvä palata menneeseen ja katsoa itseään mielikuvitusaikakoneen avulla. Sain mieleeni rauhan, kun aikoinaan oivalsin, ettei kannata verrata itseään muihin, vaan menneeseen itseensä. Olenko saavuttanut jotain, oli se sitten mielenrauhaa, rohkeutta tai päättäväisyyttä enemmän kuin vuosi sitten? Maalliset asiat tulevat ja menevät, mutta todellinen pääoma on nimensä mukaisesti pään sisällä.

Kävin joskus läpi psykologi Arthur Aronin kysymyspatteriston, jonka tarkoitus on saada kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä rakastumaan toisiinsa. Kuudes kysymys oli mielestäni älytön: “Jos eläisit 90-vuotiaaksi ja sinulla olisi mahdollisuus säilyttää joko 30-vuotiaan mieli tai keho, kumman valitsisit?”. En missään nimessä haluaisi säilyttää 30-vuotiaan itseni mieltä. Reilu kymmenen vuotta sitten olin huomattavasti itsekkäämpi, näköalattomampi, rauhattomampi ja monin muun tavoin typerämpi. Itsensä kehittäminen ei lopu koskaan, mutta koen olevani pidemmällä kuin vuosikymmenen takainen minäni. Toisaalta 30-vuotiaan kroppa läpi loppuelämän ei kuulosta yhtään huonolta vaihtoehdolta ja jos nyt ajatellaan kysymystä vaikka niin, että 30-vuotiaan mieli suojelisi alzheimerilta, niin eikös aivotkin ole osa kehoa?

Jopa kliseenomaisesti urheilijat kertovat haastatteluissa pahimman vastustajansa löytyvän peilistä. Siellä se kuitenkin möllöttää, tarpeineen, haluineen, puutteineen, ahdistuksineen ja addiktioineen. Jumppaamista riittää, niin henkisesti kuin fyysisesti. Jälkiviisas on helppo olla ja menneelle itselleen voisi nyt antaa monta vinkkiä parempaan tulevaisuuteen. Jos saisit aikamatkata kymmenen vuotta taaksepäin, mitkä kolme asiaa sinä kertoisit menneisyyden itsellesi?