Yksi kysymyksistä, joita minulle toistuvasti esitetään kuuluu “jännittääkö sinua esiintyminen”. Vastaus ei ole yksiselitteinen. Joskus jännittää, joskus ei. Jos esiinnyn tavallisella yrityskeikalla, ei minua pahemmin jännitä. Vatsassa saattaa olla perhosia jotka kutkuttelevat miellyttävästi, mutta räpiköivää lepakkoa siellä ei ole. Esiintymisjännitys ja esiintymisinto ovat kaksi eri asiaa. Uudet asiat jännittävät aina, joskus positiivisella, toisinaan negatiivisella tavalla.

Jos taas keikassa on jotain vahvasti tavanomaisuudesta poikkeavaa, saatttaa jännitys olla voimakastakin. Aina kun tuon uusia osia ohjelmistooni, niiden lanseeraaminen oikeiden ihmisten edessä on jännittävää. Jos yleisössä on paljon tuttuja, jännittää esiintyminen normaalia enemmän.

Kun kiertueeni starttasi 2023, ensimmäiset esitykset jännittivät valtavasti. Tuntematon pelottaa. Ja vaikka kiertueen esityksiä oli jo muutama alla, loppuunmyydyn Tampereen Palatsiteatterin neljänsadankahdenkymmenen ihmisen eteen meneminen jännitti kovasti. Kotikenttä ei aina ole etu, vaan se luo myös paineita. Jos vetäisin huonosti, joutuisin kävelemään kotikaupungissani seuraavan vuoden huppu syvällä päässä. Onneksi ilta sujui mainiosti.

Ennen kiertuetta kävin lataamassa akkujani pienellä lomalla Puolassa. Matka ei kuitenkaan ollut pelkkää rentoutumista, vaan mielessäni vilisi kaikenlaisia kauhukuvia tulevaan kiertueen liittyen. Mitä jos temput eivät toimi? Entä jos unohdan monologini kesken esityksen? Mitä jos ihmisiä ei tulekaan?

Istuskelin eräässä baarissa, pohdin näitä skenaarioita ja maistelin puolalaista lageria. Baari oli hiljainen. Pyörittelin korttipakkaa käsissäni tekemisen puutteessa. Baarimikko tiedusteli, pelaanko pokeria. Kuullessaan ammattini, hän kysyi voisinko tehdä hänelle taikatempun. Tässä kohtaa taikuus ei tuntunut työltä, vaan tervetulleelta keinolta unohtaa hetkeksi stressaamisen. Olimme omassa taikakuplassamme tovin ja sekä minä että baarimikko unohdimme arjen murheet.

Baarimikon käteen oli tatuoitu teksti “Nie ma tygrysa”. Utelin tatuoinnin merkitystä.

“Tiedäthän, aikoja sitten ihmiset joutuivat kaiken aikaa pelkäämään henkensä puolesta. Pienikin haava saattoi tulehtua ja tappaa, tai sitten karhu tai tiikeri pisti kylmäksi. “Nie ma tygrysa” tarkoittaa: “Tiikeriä ei ole”. Se muistuttaa minua siitä, etten murehtisi liikaa.

Nie ma tygrysa. Tiikeriä ei ole. Jos minä tarjosin tuolle miehelle hetken eskapismia ja ihmetystä, antoi hän minulle kullanarvoisen ajatuksen.

Aloitetaan leijumalla. Olen viimeiset kymmenen vuotta elättänyt itseni esiintymällä. Olen tehnyt juontokeikkoja, luentoja, puheita ja toki mentalismia. Minua myyvät Suomen suurimmat tapahtumatoimistot ja puhujia välittävät yritykset. Teen jotain oikein, sillä myyntini tapahtuu lähinnä suositusten perusteella, ei niinkään markkinoiden.

Esiintyminen on minulle yksi harvoista asioista elämässä, jossa koen olevani kohtuullisen hyvä. En ole luonnonlahjakkuus, vaan nykyinen osaamistasoni esiintyjänä on tullut kovan työn kautta. Urani alussa jännitin esiintymistä paljon, ja näin jälkeenpäin ajateltuna keskityin täysin vääriin asioihin.

Näen paljon ihmisiä, jotka eivät ole esiintyjiä, mutta joiden pitää olla työnsä puolesta esillä. Pitää puhe, luento tai vaikkapa juontaa firman bileitä. Tällaisissa hetkissä huomaan miettiväni, kuinka pienillä muutoksilla puhujasta saisi tehokkaammin mielenkiinnon kaappaavan, luontevamman ja jopa karismaattisemman.

Olen pohtinut esiintymiskoulutuksen järjestämistä jo muutaman vuoden, mutta aikataulut kirjojen ja teatterikiertueen kanssa ei ole asiaa toistaiseksi mahdollistanut. Nyt, kun kirjat ovat kirjoitettu ja kiertue kulkee omalla painollaan, palasin funtsimaan asiaa.

Huhtikuu voisi olla hyvä ajankohta, sijaintina Tampere tai Helsinki. Tai molemmat. Aiheina esiintymisjännityksen purkaminen, kehonkieli esiintyessä, puhetekniikat, kiinnostava retoriikka, esiintymisen psykologia. Kaikessa esiintymisessä on lopulta kyse samasta asiasta: ihmiset katsovat ihmistä. Asetelma ei ole evoluutiollisesti luontainen, mutta vuosien varrella olen oppinut paljon pieniä kikkoja joilla hommasta tehdään miellyttävämpää itselle ja esiintymisestä tehokkaampaa ja rennompaa seurattavaa.

Ajattelin kestoksi noin neljä tuntia, osallistujamäärän pieneksi (10-20) ja hinnaksi 199€. Jos homma kiinnostaa, täytä kaavake ja palaan asiaan, kun homma etenee. Yhteydenotto ei ole millään tavalla sitova eikä maksa mitään.

Monet kokevat meditoinnin vaikeaksi, vaikka loppujen lopuksi kyse on hyvin yksinkertaisesta ja helposta tavasta edistää mielenrauhaa. Voimme ohjelmoida mieltämme erilaiseen mielentilaan esimerkiksi muistojen avulla.

Ota mukava asento, laita silmät kiinni ja laita äänitys soimaan (soitin tekstin yläpuolella). Tässä ei kestä kuin alle viisi minuuttia.

---

Sain juuri korvanappiini tiedon, että minut kutsuttiin kesäkuussa sekä esiintymään että luennoimaan Meeting of the Minds mentalistikongressiin Albuquerqueen, New Mexicoon, Yhdysvaltoihin. Meeting of the Mindsin järjestää Psychic Entertainer’s Association, jonka ylpeä jäsen olen. Kyseiseen yhdistykseen ei ole helppo päästä, jäsenyys vaatii syvällisen ymmärryksen mentalismin saloista, vuosien ammattikokemuksen sekä muutaman jo yhdistykseen kuuluvan jäsenen suosituksen. Viimeksi esiinnyin Meeting of the Mindsissa vuonna 2019, jolloin tapahtuma järjestettiin New Orleansissa. New Orleansin lisäksi olen taikuuden kautta päässyt näkemään muitakin upeita paikkoja jenkeissä, kuten Boston, Salem, Las Vegas, Los Angeles, Havaiji ja Miami.

Mentalismi toimii, myös Tšekeissä!

Euroopassa olen esiintynyt mm. Sveitsissä, Alankomaissa, Ranskassa, Saksassa, Espanjassa ja taikuuden suhteen suosikkiklubillani Prahassa, jossa sijaitseva Illusion Bar kutsui minut räjäyttämään tšekkiläisten mieliä jo neljättä kertaa. Paikka on pieni, teatteriin mahtuu vain noin nelisenkymmentä ihmistä, mutta tunnelma on aina ollut ihanan intiimi ja mystinen. Jos matkaat Prahaan, suosittelen vahvasti pistäytymistä Illusion barissa. Odotan innolla toukokuuta ja jälleennäkemistä Illusion barin ihanan porukan kanssa!

Esiintyminen vieraissa maissa on opettanut minulle paljon. Kun New Orleansissa eräs oman alani huipputekijä tuli kertomaan, että “That was the realest mentalism I’ve seen in a long while”, totesin, että voin hyvillä mielin palata Suomeen viihdyttämään yritysasiakkaita.

Kuvaan on piiloitettu salainen viesti. Löydätkö sen? Kun löydät, et voi enää olla näkemättä sitä. Vihje: joskus ei kannata tuijottaa liikaa yksityiskohtia.

Tammikuu on meille viihdealan työläisille yleensä rauhallista aikaa. On nähty taas lukuisat pikkujoulut, matkamittariin on napsahtanut tuntuva määrä kilometrejä, on tavattu lukemattomia ihmisiä ja kuultu monet aplodit. Loppuvuoden intensiivisyys totuttaa aivoni adrenaliini-, dopamiini- ja serotoniiniryöppyihin. Koen merkitykseni olemassaolon työni kautta. Kun kiertueeni esitysten jälkeen tapaan ihmisiä meet & greetissä, kuulen kehuja, poseeraan yhteiskuvissa, kättelen, kiitän ja yritän vastata odotuksiin, jopa ylittää ne.

Joulun aika menee levätessä ja nauttiessa siitä, että ei tarvitse hetkeen olla mitään. Tulee tammikuu, ihmiset palaavat arkeensa. Oma elämäni pysyy edelleen hiljaisena. Käyn salilla päivittäin, kokkaan, luen ja katson elokuvia. Pohdin, miten voisin tehdä esitykseni vieläkin paremmaksi. Aplodit ovat hiljentyneet. Hiljaisuus soi korvissa.

Aikoinaan masennuin aina tammikuussa. Aivoni eivät ole kärsivälliset, vaikka itse haluaisin olla. Kun kuuden kuukauden ajan olen tottunut virittämään pääkoppani esiintymisrooliin, yhtäkkiä ei ole mitään syytä siihen. Arki voi tuntua tyhjältä.

Meditointi auttaa, kunhan muistaa tehdä sitä. Toistuvasti unohdan meditoinnin merkityksen hyvinvoinnilleni. Kun vihdoin pystyn asettumaan aloilleni, suljen silmäni ja olen läsnä kiinnittämättä liikaa huomiota ajatuksiini ja tunnen kuinka mieleni taustakohina vaimenee. Muutama vuosi sitten hankin Sensate-nimisen meditointilaitteen, jonka lempinimeksi tuli värisevä muna. Se on muotonsa puolesta kuin muna ja värisee. Värisevä muna asetetaan rintalastan päälle, josta se tuuttaa ultraäänivärähtelyjä vagushermostoon. Sovellus soittaa samanaikaisesti kuulokkeissa meditatiivista musiikkia, jonka taajuudet ovat synkronoitu ultraäänivärähtelyjen kanssa (Tämä ei ole maksettu mainos enkä ole saanut Sensatelta mitään ilmaiseksi).

Laitteesta on julkaistu lääketieteellisiä tutkimuksia, jotka osoittavat sen helpottavan stressiä, parantavan unen laatua ja lyhentävän nukahtamisaikaa. Käytännössä sen toiminta on samankaltaista kuin kissan kehrääminen rinnalla. Minä olen allerginen kissoille, ja mitä olen kissanomistajakavereilta kuullut, eivät kissat välttämättä ole kiinnostuneita kehräämään omistajansa rintakehällä, vaikka kuinka pyytäisi.

“Sielu värjäytyy ajatusten maaleista”, totesi Marcus Aurelius. Liikunta on tärkeä tammikuun bluesin voittamisessa, mutta yritän muistaa myös mielen jumppauksen merkityksen. Lihasten kasvun näkee peilistä, mutta mielenrauhan havaitseminen on vaikeampaa.

Midjourney -keinoälyn tuottamaa taidetta. Annoin Midjourneylle ohjeeksi tehdä kuvan parametrein “Otto Dix style of painting of an victorian era magician on stage”

Keskustelin taitelijaystäväni kanssa keinoälyn vaikutuksesta taiteeseen ja kulttuuriin. Keinoälyt, kuten esimerkiksi Midjourney ja DALL-E tuottavat sopivilla parametreilla jo hyvinkin uskottavasti esimerkiksi tietyn taiteilijan tyylistä grafiikkaa. Jos keinoälyä pyytää tuottamaan vaikkapa Hugo Simbergin tyylisen maalauksen Jeesuksesta nakkikioskilla, se kahlaa läpi Simbergin tuotannon, kuvastot Jeesuksesta ja nakkikioskeista ja yhdistelee parhaansa mukaan näistä järkevän sommittelun. “Keinoälyllä ei ole aitoa luovuutta, vaan se vain kopioi ihmistaiteilijoiden kädenjälkeä ja mielenmaisemaa”, ystäväni kritisoi. Mutta mitä luovuus on? Väitän, että vähintään 99% ihmisen luovuudesta on joko tiedostamatonta tai tiedostavaa lainausta, kopiointia ja varastamista. Ihminen kerää elämänsä varrella vaikutteita, informaatiota ja kulttuuria ja yhdistelee näistä uusia teoksia. Keinoäly tekee samankaltaisen prosessin, tosin sekunneissa.

Edellisten Euroviisujen aikaan sekä Käärijää että kisan voittanutta Loreenia syytettiin plagioinnista, molempien biisit kun ainakin osin kuulostivat aiemmin tehdyiltä kappaleilta. Pop-musiikki on hyvä esimerkki siitä, kuinka ihmisen luovuus muistuttaa koneälyä. Tuottaja tutkii sen hetkisiä trendejä pop-musiikissa, yhdistelee niitä ja rakentaa potentiaalisen hitin. Ja vaikka ajattelisi, että musiikin undergroundista löytyvät ne aidosti luovat taiteilijat, on niin sanotussa vaihtoehtomusiikissa lainailu, varastaminen ja vaikutuksien saaminen aivan samanlaista kuin pop-musiikissa. Esikuvat ja lainauksen kohteet ovat vain vähemmän tunnettuja.

Google esitteli uuden keinoälyä käyttävän softansa, jonka avulla kuka tahansa voi muokata kännykällä ottamaansa kuvaa täysin mullistavalla tavalla. Kaikki kuvassa olevat objektit ovat liikuteltavissa. Jos henkilö on väärässä kohtaa kuvaa, häntä voidaan siirtää. Pöydällä oleva kahvikuppi voidaan poistaa. Taustalla olevaa puuta voidaan liikuttaa. Tulevaisuudessa valokuvan käsite tulee radikaalisti muuttumaan, kun jokaisella on mahdollisuus tehdä kuville asioita, jotka aiemmin vaativat vuosien opiskelua ja ammattitason ohjelmiston.

On helppo arvata, että keinoälyn fuusio perinteiseen valokuvaan tulee tulevaisuudessa olemaan erottamaton liitto. Historiassa ihminen pyrittiin saamaan näyttämään hyvältä valojen avulla, nykyisin ihoa silotetaan erilaisilla filttereillä. Tulevaisuudessa keinoälyllä voidaan muokata vaikkapa sitä, mistä kulmasta kuva on otettu, mikä asento ihmisellä kuvassa on tai vaikkapa millaiset vaatteet hänellä on. Eikä kuvaa katsova pysty mitenkään erottamaan, mikä kuvassa on aitoa ja mikä ei.

Kirjailija Yuval Noah Harari varoittelee keinoälyn vaikutuksesta ihmiskunnan kulttuuriin: ”Viime vuosien uudet tekoälysovellukset uhkaavat sivilisaatiomme selviämistä yllättävästä suunnasta. Tekoäly on saanut kehittyneen kyvyn manipuloida ja luoda kieltä joko sanoilla, äänillä tai kuvina. Se on näin ollen hakkeroinut sivilisaatiomme toimintajärjestelmän. Olemme juuri kohdanneet ulkopuolisen älyn täällä maapallolla.”

Hararin huoli on todellinen. Muodostamme todellisuutemme tarinoista, emmekä välttämättä edes aina ajoissa huomaa kuinka valheellinen todellisuutemme on. Toinen maailmansota on hyvä esimerkki siitä, miten massoja voidaan ohjata tarinoiden avulla uskomaan täysin järjettömiin asioihin. Valitettavan usein ymmärrämme todellisuudeksi käsittämämme harhan turhan myöhään.

“Keinoäly ei voi koskaan luoda taidetta, jossa on sielu.”, väittää ystäväni. Hyvä argumentti, koneellahan ei voi olla sielua. Ateistin mielestä tosin ei ihmiselläkään. Saattaa olla, että sielu on vain kuolemanpelon luoma illuusio, jonka avulla luomme merkitystä elämäämme. Entä, jos sielun konsepti nousee esiin älykkyyden ylittäessä tietyn rajan? Miten suhtaudumme ensimmäiseen keinoälyyn, joka kokee omaavansa sielun?

(Julkaistu Paperiliitto-lehdessä 4/23)

Näytä täysikokoinen

Esiinnyn yritystilaisuudessa, jossa reilun sadan hengen yleisöstä vain kourallinen on suomalaisia. Muut ovat saksalaisia, ruotsalaisia, intialaisia, ranskalaisia ja Aasiakin on edustettuna. Teen illan viimeisen temppuni, astelen lavan etuosaan ja lopetan setin lauseella: “My name is Jose Ahonen, and I wish all of you a magical evening.” Aplodit alkavat raikua tilassa, kuin starttipistoolin käskystä. Muutama ihminen nousee heti seisaaltaan taputtamaan. Pian nousevat kaikki muutkin. Standing ovation. Standing o. Ständärit. Seisoma-aplodit. Kollegoiden keskuudessa tunnettu myös nimellä seisokit. Signaali siitä, että tänä iltana kaikki meni maaliin ja ihmiset rakastivat esitystäni. Tein työni hyvin.

Lähden ajamaan kotiin, suljen auton radion. Seuraa meditatiivinen hetki ja ammatillinen kertaus. Mitä tein tänään niin hyvin, että ansaitsin ständärit? Olin läsnä ja samalla aaltopituudella yleisön kanssa. Muistin tehdä kaikki pikkujipot, joiden kautta esitys nousee hyvästä erinomaiseksi. Hyvin pienet jutut, kuten harkittu kulmakarvan nosto oikealla hetkellä tai hienovarainen ele kehonkieltä käyttäen, ovat asioita, jotka olen matkan varrella havainnut jostain syystä toimiviksi. Englanninkielisillä keikoilla pääsen jopa helpommin sisään hahmooni ja esiintymään hitusen överimmin.

Pohdin myös, että kyseessä lienee jonkinlainen kulttuurijuttu. Suomalainen yleisö harvoin tarjoilee artistille seisoma-aplodeja, ellei ole kiire kuselle. Niin sanottu encore on suomalaisille ständäreitä tyypillisempi tapa osoittaa, että kuules koijari, nyt ylitit odotukset. Encore-aplodeissa yleisö taputtaa pidempään, kuin sovinnaiseen tapaan kuuluu. Joku saattaa jopa intoutua huutamaan englanniksi: “we want more!”. Usein taputukset saavuttavat saman tahdin ja koko yleisö lyö käsiään yhteen samalla hetkellä, 4/4 tahdissa, noin 125 iskua minuutissa. Tämä on signaali, että esiintyjän tulisi esittää vielä yksi numero. Tässä kohtaa pissahädässä olevat katsojat miettivät mielessään, että olisipa Suomessakin standing ovation se tyypillisempi tapa osoittaa suosiota. Kulttuurierot eivät ole ainoa syy, miksi seisoma-aplodit ovat harvinaisia. Valitettavan usein firmakeikoilla yleisöstä suurin osa seisoo jo valmiiksi, joka eliminoi ständäreiden mahdollisuuden, eikä kukaan ole vielä keksinyt sitting ovationia.

Parina viime vuonna olen saanut enemmän ständäreitä ja encoreaplodeja kuin monena edellisenä yhteensä. On kiva havaita, että kohta kymmenen vuoden täysammattilaisuuden aikana on tapahtunut kehitystä. Läsnäolo paranee, rytmit sulavoituvat, temput hioutuvat ja esiintyminen selkeytyy. Ilmaista tämä ei ole ollut. Muistan urani alkupuolelta keikkoja, jolloin encoreaplodien sijaan näin katsojien silmistä lähinnä sääliä ja myötähäpeää, kun jonkun tempun suhteen tapahtui ns. iso raikas moka, enkä vielä esiintyjänä ollut valmis kohtaamaan epäonnistumisia. Änkytystä, hikoilua ja muuta venkoilua, joka saa katsojien varpaat kipristelemään. Myötähäpeä on hirvittävä tunne.

Kilometrejä on kertynyt sen verran, että mokat tai tempun epäonnistumiset eivät enää tunnu juuri miltään. Yleensä yleisö ei edes tajua mokan tapahtuneen, koska improvisoin tempun uuteen suuntaan. Joskus näistä mokista on paineen alla livenä yhtäkkiä noussut esiin timantteja, joita käytän esityksissäni edelleen.

Ständäreitä on myös mahdollista toteuttaa pakotetusti. Legendaarinen komediataikuri Liero Seppänen kertoo lavalla riipaisevan tarinan, jossa naapurin Tarja törmää Lieroon hänen keikkansa jälkeen ja kysyy: “kuinka keikka meni?”. Liero kertoo yleisölle, että olisi mahtavaa näyttää Tarjalle videolta, kuinka yleisö rakasti Lieroa ja oikein nousi seisaalteen taputtamaan. “Rakas yleisö, eiköhän kuvata nopeasti tähän loppuun se video…”

Liero saa tehdä pilaa pyhistä asioista, itse en moiseen jumalanpilkkaan sortuisi. Olen laittanut kaikki pelimerkkini showbisnekseen ja pyrin olemaan joka päivä parempi esiintyjä ja jos ständärit tulevat, tiedän ansainneeni ne.

The Big O. Esiintyjän työn paras mahdollinen pääpiste. Henkinen ja spirituaalinen orgasmi. Lintubongarin kiljuhanhi, levykeräilijän The White Albumin eka prässi.